Heippa pitkästä aikaa rakkaat blogini seuraajat.
Mulla onkin teille oikein jymyuutisia, nimittäin kuvassa poseeraava upea uljas ruuna, Alladin muutti perheeseemme viime perjantaina.
Täh!
Eikö me enää halutakaan toista vauvaa.
Kyllä me halutaan.
Mutta sen aika ei olekaan ihan vielä.
Eräs seuraajani instagramissa kysyi multa Alladinin kotiinhakumatkan aikana, että olisi kiva kuulla miten päädyttiin siihen päätökseen, että nyt olis hevosen aika, eikä vauvan.
Sanoin vastaavani kysymykseen paluumatkalla, mutta en enää löytänyt viestiä muiden joukosta.
Mutta koska tää oli todella hyvä kysymys ja varmasti monia muitakin askarruttava asia, haluan jakaa sen teille kaikille.
Keväällä entisen ylläpitohevoseni omistaja pyysi mua ratsastamaan Räpällä.
Olin juuri aikaisemmin tehnyt (jälleen) negatiivisen testin ja mulla oli epätoivo vauvan suhteen.
Itkin, että menkööt vaikka viisi vuotta, en mä sille mahda mitään.
Nyt mun vaan on pakko päästää siitä unelmasta irti ja antaa sille se aika, mitä se tarvitsee.
Vauva tulee, kun on oikea aika ja sen aika ei ollut nyt.
Kävin ratsastamassa muutaman kerran Räpällä.
Ratsastus tuntui todella hyvältä ja olin niin innoissani, että huomasin miettiväni treenejä, joilla kehittää Räpää ja viedä hevosta eteenpäin.
Olin innoissani myös siitä, että voisin nyt tehdä jotain, mitä rakastan.
Viettää aikaa hevosten kanssa ja treenata, nyt kun vauvakaan ei vaan ota aluilleen.
Hommat Räpän kanssa kuitenkin kariutui ennen kuin ne edes kunnolla alkoi ja se tuntui todella pahalta.
Niin pahalta, että itkin.
Olin oikeasti todella musertunut.
Tuntui, ettei elämässä ollut sisältöä; ei tulevaa vauvaa ja nyt ei kunnolla hevosjuttujakaan.
Mietin, että tätäkö mun elämä nyt on; olla pelkästään kotona Oliverin kanssa vailla omia haaveita ja omia juttuja.
Mun sisällä niiden muutamien päivien aikana oli herännyt jälleen kaipuu hevosten kanssa touhuamisesta.
Siitä syntyi ajatusleikki, että mitä jos olisikin nyt mun vanhimman unelman aika, hevosen aika.
Ja pian huomasinkin toivovani elämääni enemmän hevosta, kun vauvaa.
Koen tän myös asiana, jonka Jumala mussa nostatti pintaan.
Oliverin uhma on ollut myös todella haastava.
Hän tarvitsee päivisin todella paljon huomiota ja ymmärsin, että nyt jos tässä olisi lisäksi vielä pieni vauva, mä en todennäköisesti jaksais.
En jaksais, jos mun pitäis kuunnella todella kovapäistä ja uhmakasta kiukuttelijaa ja vahtia sen touhuja, sekä paijata itkevää vauvaa, joka pahimmassa tapauksessa olisi koliikkivauva.
Tälläsiä päiviä tulee tulevan vauvan kanssa varmasti, kun kumpikin raivoaa samaan aikaan ja nukkuu eri aikaan oli kuinka iso ikäero tahansa.
Mutta isompi ikäero alkoi tuntua hyvältä myös sen takia, että voisin nyt nauttia täysin ajasta vain Oliverin kanssa.
Nauttia ajasta, kun Oliver on ainoa lapsi, mutta pystyisin mahdollisesti nauttimaan myös tulevasta vauva-ajasta enempi.
Oliver osaisi jo leikkiä vähän pidempiä hetkiä itsekseen, sekä olla ehkä myös vähän avuksi.
Yhtäkkiä aika omille unelmille alkoi tuntua oikeammalta.
Entä miten sitten Jyke tähän kaikkeen suhtautui, kun ehdotinkin hevosta vauvan sijaan?
Olihan se hälle aluksi todella vaikeaa.
Hän olis edelleen toivonut vauvaa juuri nyt ja mun sanat sai kyyneleet kohoamaan Jyken silmäkulmaan, kun kerroin tunteistani, miltä positiivinen raskaustesti nyt musta tuntuisi.
Se tuntuisi, että jälleen multa riistettäisiin jotain, aivan kuten keskenmenoissa.
Vaikka kyllähän mäkin edelleen toista, ehkä kolmatta tai jopa neljättä vauvaa toivon; en vaan just tähän hetkeen.
Täällä blogin puolella en teille itseasiassa ookkaan kertonut sitä, että viime tammikuussa me koettiin jälleen uusi keskenmeno.
Jo toinen peräkkäin.
Vuoden sisään 2 keskenmenoa.
Ne on todella raskaita asioita kantaa.
Kun edellisestä pääset yli, teetkin heti positiivisen testin ja pian aloitat jälleen koko prosessin täysin alusta.
Jyke on nähnyt sen, kuinka niiden painolasti on musertunut mut.
Meidät molemmat.
Näiden menetysten sijaan hän halus antaa mulle jotain.
Mun unelman.
Nyt on mun aika nauttia, saada jotain, eikä menettää.
Mä saan äitiyden lisäksi myös olla nainen, joka elää omia unelmiaan todeksi.
Omia unelmiaan ei tarvii äitiyden takia ripustaa naulakkoon ja ottaa alas vasta sitten kun lapset on isoja.
Niitä saa elää todeksi myös äitiyden ohella.
Nyt mulla on myös mahdollisuus tarjota Oliverille lapsuus, josta itse pienenä unelmoin.
Mulla on ainutlaatuinen mahdollisuus luoda Oliverin kanssa erityisiä muistoja ja opettaa Oliverille hevosten kautta jotain, mitä ihmisiltä ei voi oppia.🖤
Sanoin vastaavani kysymykseen paluumatkalla, mutta en enää löytänyt viestiä muiden joukosta.
Mutta koska tää oli todella hyvä kysymys ja varmasti monia muitakin askarruttava asia, haluan jakaa sen teille kaikille.
Keväällä entisen ylläpitohevoseni omistaja pyysi mua ratsastamaan Räpällä.
Olin juuri aikaisemmin tehnyt (jälleen) negatiivisen testin ja mulla oli epätoivo vauvan suhteen.
Itkin, että menkööt vaikka viisi vuotta, en mä sille mahda mitään.
Nyt mun vaan on pakko päästää siitä unelmasta irti ja antaa sille se aika, mitä se tarvitsee.
Vauva tulee, kun on oikea aika ja sen aika ei ollut nyt.
Kävin ratsastamassa muutaman kerran Räpällä.
Ratsastus tuntui todella hyvältä ja olin niin innoissani, että huomasin miettiväni treenejä, joilla kehittää Räpää ja viedä hevosta eteenpäin.
Olin innoissani myös siitä, että voisin nyt tehdä jotain, mitä rakastan.
Viettää aikaa hevosten kanssa ja treenata, nyt kun vauvakaan ei vaan ota aluilleen.
Hommat Räpän kanssa kuitenkin kariutui ennen kuin ne edes kunnolla alkoi ja se tuntui todella pahalta.
Niin pahalta, että itkin.
Olin oikeasti todella musertunut.
Tuntui, ettei elämässä ollut sisältöä; ei tulevaa vauvaa ja nyt ei kunnolla hevosjuttujakaan.
Mietin, että tätäkö mun elämä nyt on; olla pelkästään kotona Oliverin kanssa vailla omia haaveita ja omia juttuja.
Mun sisällä niiden muutamien päivien aikana oli herännyt jälleen kaipuu hevosten kanssa touhuamisesta.
Siitä syntyi ajatusleikki, että mitä jos olisikin nyt mun vanhimman unelman aika, hevosen aika.
Ja pian huomasinkin toivovani elämääni enemmän hevosta, kun vauvaa.
Koen tän myös asiana, jonka Jumala mussa nostatti pintaan.
Oliverin uhma on ollut myös todella haastava.
Hän tarvitsee päivisin todella paljon huomiota ja ymmärsin, että nyt jos tässä olisi lisäksi vielä pieni vauva, mä en todennäköisesti jaksais.
En jaksais, jos mun pitäis kuunnella todella kovapäistä ja uhmakasta kiukuttelijaa ja vahtia sen touhuja, sekä paijata itkevää vauvaa, joka pahimmassa tapauksessa olisi koliikkivauva.
Tälläsiä päiviä tulee tulevan vauvan kanssa varmasti, kun kumpikin raivoaa samaan aikaan ja nukkuu eri aikaan oli kuinka iso ikäero tahansa.
Mutta isompi ikäero alkoi tuntua hyvältä myös sen takia, että voisin nyt nauttia täysin ajasta vain Oliverin kanssa.
Nauttia ajasta, kun Oliver on ainoa lapsi, mutta pystyisin mahdollisesti nauttimaan myös tulevasta vauva-ajasta enempi.
Oliver osaisi jo leikkiä vähän pidempiä hetkiä itsekseen, sekä olla ehkä myös vähän avuksi.
Yhtäkkiä aika omille unelmille alkoi tuntua oikeammalta.
Entä miten sitten Jyke tähän kaikkeen suhtautui, kun ehdotinkin hevosta vauvan sijaan?
Olihan se hälle aluksi todella vaikeaa.
Hän olis edelleen toivonut vauvaa juuri nyt ja mun sanat sai kyyneleet kohoamaan Jyken silmäkulmaan, kun kerroin tunteistani, miltä positiivinen raskaustesti nyt musta tuntuisi.
Se tuntuisi, että jälleen multa riistettäisiin jotain, aivan kuten keskenmenoissa.
Vaikka kyllähän mäkin edelleen toista, ehkä kolmatta tai jopa neljättä vauvaa toivon; en vaan just tähän hetkeen.
Täällä blogin puolella en teille itseasiassa ookkaan kertonut sitä, että viime tammikuussa me koettiin jälleen uusi keskenmeno.
Jo toinen peräkkäin.
Vuoden sisään 2 keskenmenoa.
Ne on todella raskaita asioita kantaa.
Kun edellisestä pääset yli, teetkin heti positiivisen testin ja pian aloitat jälleen koko prosessin täysin alusta.
Jyke on nähnyt sen, kuinka niiden painolasti on musertunut mut.
Meidät molemmat.
Näiden menetysten sijaan hän halus antaa mulle jotain.
Mun unelman.
Nyt on mun aika nauttia, saada jotain, eikä menettää.
Mä saan äitiyden lisäksi myös olla nainen, joka elää omia unelmiaan todeksi.
Omia unelmiaan ei tarvii äitiyden takia ripustaa naulakkoon ja ottaa alas vasta sitten kun lapset on isoja.
Niitä saa elää todeksi myös äitiyden ohella.
Nyt mulla on myös mahdollisuus tarjota Oliverille lapsuus, josta itse pienenä unelmoin.
Mulla on ainutlaatuinen mahdollisuus luoda Oliverin kanssa erityisiä muistoja ja opettaa Oliverille hevosten kautta jotain, mitä ihmisiltä ei voi oppia.🖤
-Miia
Ei kommentteja