Onko pakko jos ei tahdo?

Auton nokka on nyt suunnattu kohti Helsinkiä.

Tai itseasiassa Porvoota.

Meillä on kaverin lapsen 2v. synttärit, joita mennään juhlistamaan tänään.

Ihan kivaa saada ajatukset muualle (tai ainakin yrittää).

Huomenna sitten mennään antamaan labroja sairaalalle, ennen maanantain koitosta.

Vaikka mulla on jemmassa paljon aiheita, mistä blogiin kirjottaa, tuntu jotenkin typerältä kirjottaa jostain muusta aiheesta.

Mun ajatukset on ollu tällä viikolla pelkästään tulevassa leikkauksessa.

Joku saattaa ajatella, että eihän tää nyt niin iso juttu oo, mutta mulle tää on tosi vaikeeta.

Joku varmasti pystyy ottamaan tän tilanteen ''haltuun'' iisimmin tunteineen päivineen. 

Mutta mä en pysty.

En mä tota ite leikkausta pelkää!
Mä tiedän, että se menee kyllä hyvin.
Mua pelottaa nimenomaan se, että miten kaikki etenee leikkauksen jälkeen.
Tieto siitä, että lapseen sattuu, musertaa sydämen.
Pelkästään rokotteiden antaminenkin omalle lapselle on kamalaa äidin mielestä.

Lisäksi tuntuu pahalta, että Oliverin täytyy olla syömättä 4h. ennen nukutusta. Ollaankin saatu ideoida Jyken kanssa, että millä keinoilla yritettäisiin saada Oliver unohtamaan, että sillä on nälkä.
Mutta huutokonsertti on varmasti luvassa, sillä meidän aika on vasta puoli 11 ja aamuisin Oliver syö tiheämmin yön jäljiltä.

Nukutukseen pääsen mukaan.
En tiedä, onko se mun kannalta järkevää olla siellä mukana, mutta en pysty jäämään poiskaan.
Haluan, että Oliver näkee mun kasvot ennen kun se nukahtaa.
Miten mä ees pystyn jättämään sen sinne pöydälle yksin ja lähtemään ite kylmästi pois?

Musta tuntuu edelleen, etten halua tehdä tätä, vaikka toisaalta taas haluan, koska se on ainoastaan Oliverin hyväksi.

Mä oon itkeny joka päivä jossain välissä.

Mua on pelottanu ja ahdistanu.
Oliverin kädet joudutaan sitomaan ja käyttämään käsissä käsilastoja kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen, jottei kädet tai mitään tavaraa mene suuhun haavan vuoksi, mikä on tietysti täysin ymmärrettävää.
Musta tuntuu, että ihan kuin pahoinpitelisin Oliveria, koska lastat estää sen liikkumista. 

Eihän se reppana ymmärrä, miksi näin toimitaan, vaikka hänen parhaaksihan se vaan on, ettei haava tulehdu.

Lisäksi edessä on jälleen syömisen opettelu.
Tuntuu, että Oliver vasta oppi syömään rinnasta kunnolla.
Se vaati alussa paljon aikaa ja kärsivällisyyttä.
Mua pelottaa, viekö uuden imemistavan opettelu jälleen yhtä paljon aikaa, koska totta kai huuli tuntuu erilaiselta ja Oliver on opetellut tän hetkiseen suuhun sopivan imemistavan.

Lisäksi mua pelottaa, että miten totun uusiin kasvoihin?

Nää on ne kasvot, jotka Oliverilla ekan kerran näin. 

Nää on ne kasvot, joihin mä oon tutustunu ensi hetkestä lähtien.
Halkio on osa Oliveria ja musta tuntuu, että se osa viedään kohta pois.
Kyllähän meille Oliver kelpaisi tällaisenaan, mutta totta kai Oliverille on tulevaisuudessa parempi olla ehjällä huulella, koska kiusaavilta idiooteilta ei voitaisi välttyä.

Vaikka puhutaan vain huulen korjauksesta, muuttuu ulkonäkö silti todella merkittävästi.

Kamera tietysti onkin räpsynyt aika ahkerasti tän viikon aikana, että on varmasti tarpeeksi ihania kuvia muistoksi halkiosta ja tuosta valloittavasta hymystä.

Kyllä Oliver pärjää.
Kyllä me pärjätään.
Ei meillä ole muuta vaihtoehtoa.
Kokemushan tämäkin on ja tämän kautta ollaan taas hitusen vahvempia.
Meidän pieni sankari.


-Miia-

Leikkauspäivä lähenee!

Viimein se tuli!

Nimittäin kirje Husukesta, milloin Oliver leikataan.

Heti, kun huomasin sen kauan odotetun kirjeen postilaatikossa, mun sisuskalut pyörähti ympäri.

Syke kohosi ja kylmähiki nousi otsalle!

Mua alko ahdistamaan entistä enemmän.

Kun avasin kirjettä, mun kädet tärisi.

Kun näin päivämäärän, aloin itkemään.

Jo kahden viikon päästä!

28.5.!

Kyllähän mä tiesin, että tää päivä koittaa, mutta nyt se vasta realisoitui.
Päivä, jota oon pelännyt eniten, on oikeasti pian täällä.
Tästä on muutenkin kauhean ristiriitaset tuntemukset.
Toisaalta sitä päivää odottaa ja toisaalta taas ei.

c: Reetta Lappalainen

Mun fiiliksiä kuvastaa sana ahdistus. 

Tuntuu, etten halua tehdä tätä.

En halua viedä noin pientä leikkaukseen.

Oliver on vasta 3 kuukautinen!

c: Reetta Lappalainen

Tiiän, että tää on Oliverille ainoastaan hyväksi.

Se ei tuu edes muistamaan mitään ja lääkärit osaa todella hyvin hommansa!
Ne samat lääkärit tekee kallon -leikkauksia! 

Oliverilla ei oo mitään hätää.

Mielikuva Oliverista leikkauspöydällä ahdistaa.

Se ahdistaa mua ihan suunnattomasti.

Se mielikuva saa mut itkemään joka kerta. 

Niin pieni.

Niin avuton.
Jos voisin, menisin leikkaukseen Oliverin puolesta. 

c: Reetta Lappalainen

Toisaalta on tosi hyvä, että varotusaika leikkaukselle oli vaan vajaat 2 viikkoa, koska nyt en kerkeä liikaa ajattelemaan asiaa.

Hyvä, että tää on kohta ohi.

-Miia-

Sinä olet ihana, arvokas Äiti

Äiti;
niin lyhyeen sanaan mahtuu äärettömän paljon.

Me huolehdimme, hoivaamme ja kannamme vastuuta.
Tunnemme iloa, surua, suunnatonta ylpeyttä.
Pelkäämme pahinta, toivomme parasta.
Olemme toisinaan kuoleman väsyneitä ja saamme harmaita hiuksia millon mistäkin.
Olemme asettaneet omat tarpeemme toiselle sijalle, sillä lapsi ja lapsen tarpeet on kaikista tärkeintä.
Me rakastamme lapsiamme ehdoitta niin paljon, ettei sanat riitä sitä kuvaamaan.
Ja vaikka äitiys vaatii meiltä paljon, antaa se silti vielä enemmän.
Kiukuttelun jälkeen pelkkä hymy tai halaus saa unohtamaan ne vaikeat hetket.
Se antaa monin kerroin takaisin ja se auttaa meitä jaksamaan taas pitkään eteenpäin.

-

Sillä hetkellä, kun teemme raskaustestiin plussan, tulee meistä äitejä.
(Tai oikeastaan siinä vaiheessa, kun munasolumme hedelmöittyy, but you got the point..)

Ajatuksemme ja mielemme asennoituu heti tulevaan, elämän mittaiseen tehtävään.

Asiat, jotka ovat ennen olleet tärkeitä, muuttuu toissijaisiksi.

Luomme mielikuvia ja unelmia siitä, millaisia äitejä haluamme lapsillemme olla ja millaisen suhteen lapsiimme luoda.

Kuinka ohjata elämässä eteenpäin, lohduttaa, kannustaa ja mitä asioita haluamme opettaa tärkeinä.

Äitiyden ja kasvattamisen eri tavoista voidaan kiistellä ja väitellä, mutta muistakaa, että ne ovat jokaisen oma asia.

Toiset arvostaa kasvatuksessa liikunnallisia, toiset taiteellisia piirteitä.
Toiset imettää lastaan pidempään kuin toiset ja jotkut nukkuu lapsen kanssa samassa sängyssä ja joku nukuttaa omaan sänkyyn heti laitokselta lähtien.
Silti jokainen näistä on ihan yhtä oikea tapa kasvattaa lapsia. 

Me stressaamme, toimimmeko äitinä oikein.

Minä ainakin stressaan.

Stressaan siitä, rytmitänkö Oliverin päivät oikein. Olenko tarpeeksi vuorovaikutuksessa Oliverin kanssa, osaanko laulaa lauluja tai loruja, tai jutella Oliverin kanssa oikein (jep.. äitiys tekee välillä hulluksi)!

Meillähän ei vielä ole selkeää päivärytmiä, enkä muista lasten loruja ulkoa.

Tästä huolimatta olen hyvä äiti Oliverille.

Olen välillä miettinyt pitkän itkuserenadin jälkeen, että voisiko tämän lapsen palauttaa jonnekin.

Olen joutunut menemään vetämään happea toiseen huoneeseen, laskenut kymmeneen (tai kuuteenkymmeneen) tai kiljunut tyynyyn, kun itku ei vaan lopu, eikä mikään auta.

Mutta se ei muuta mitenkään sitä faktaa, kuinka rakas Oliver minulle on ja kuinka haluan hänelle vaan parasta.

Vaikka lapsi olisi kuinka toivottu, ei kukaan pysty olemaan aina kiukuttelu -tilanteissa viilipytty.

Pohja se on kaivollakin.

Äitiydessä on kaikki tunteet sallittuja ja äiditkin ovat vain ihmisiä.

Itse olin pitkään liian armoton itselleni.

En sallinut itselleni sitä, että menetin hermoni, kun Oliver huusi toista tuntia putkeen. 

Ajattelin, että minulle pitää antaa "maailman paskin äiti" -palkinto ja etten ansaitsisi olla äiti tuntemieni tunteiden takia.
Minun pitäisi tuntea ainoastaan ylenpalttisia rakkauden -tunteita myös kiukuttelun hetkillä sen sijaan, että teki mieli heittää lapsi seinään.
Vaikken tietenkään IKIMAAILMASSA pystyisi tai edes millään asteikolla haluaisi niin oikeasti tehdä!
Ei kukaan halua lastaan satuttaa.
Oliver on minulle rakkainta maailmassa ja kaikki kaikessa!
Kuinka monesti olet ajatellut vieväsi lemmikkisi makkaratehtaalle, kun se on tehnyt jotain pahaa juuri silloin, kun sitä vähiten kaipaat?
Ja kuinka monesti olet oikeasti sen toteuttanut?
Sama pätee lasten kanssa. Ajattelet, muttet kuitenkaan koskaan sitä tekisi.

Neuvola "tätini" sai minut ymmärtämään, että minun ei tarvitse olla itselle liian ankara.

Jokainen äiti suuttuu lapselleen joskus ja se on fine.

Opettelen vasta äitinä olemista ja opin koko ajan uutta.

Mutta eikö jokainen meistä opi äitiydestä jotain uutta silloin tällöin, vaikka olisit äiti jo kuinka monelle ja vanhalle lapselle tahansa?

Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla äiti

Äitiys myös kantaa läpi elämän.

Vaikka lapsesi ovat jo aikuisia, ohjaat ja neuvot heitä edelleen.
Tuet silloin kun lapsesi sitä tarvitsevat.

Jos lapsillasi on jo lapsia, neuvot heitä olemaan vanhempia. 

Olet isoäiti lapsenlapsillesi ja kannustat heitä elämässä eteenpäin.

Äidin rakkaus ja neuvot pysyvät sydämessä, vaikka yksi elämäsi tärkeimmistä henkilöistä katselisi sinua jo pilvenreunalta.

Hänen rakkautensa sinua kohtaan kantaa läpi elämän.

Äitiys ei kuole koskaan.

-

Varsinkin tänään me voimme taputtaa itseämme olalle ja todeta, että ihan hyvinhän me ollaan selvitty kaikesta huolimatta.

Tänään ansaitsemme olla etusijalla, koska se me ollaan ansaittu!
Äidit tekevät niin arvokasta työtä ja siksi ansaitsemme siitä kiitoksen ja hemmottelua. 

Olet täydellinen äiti juuri sellaisena kuin olet!

Hyvää äitienpäivää kaikenlaisille upeille äideille! ❣

Erityisesti omalle äidilleni 💗

-Miia-

Loma Suomen kainalossa

Tää teksti on kirjotettu Lapin murteella yhteistyössä Jyken tädin kanssa.

Kiitos Anu!

c: Google Maps

Mie hunteerasin kauvon, että mitä ihmettä mie oikein kirjottasin tästä reisusta.
Miten mie kirjottasin tästä ''some -kelposesti''?
Mie päävyin siihen, että miks mie kirjottasin jotaki jostaki, mitä se ei toellisuuvessa ole.
Somessa kaunistelhaan asioita jo ihan nokko.
Itte halvaan rikkoa niitä normeja ja puhua asioista niin ko net oikeasti on, ilman suotatinta.
-
Moni voisi aatella, että met olisimma tehny paljonki jotaki aktiviteettiä; käynheet kattomassa poroja, käynheet pilkkireisula (sen met itteasiassa tehimäki) tai patikoinheet jonku pienen tunturin päälle.
Mutta ei.
Mie olin pääasiassa Oliverin kans sisälä, sometin, tehin ristikoita ja raatasin Jyken sukulaisten kans.
Ja soli minusta ihan soma.
Totta kai mulla oli välilä tylsää, mutta ei tämä mishään nimessä huono loma ollu!
Sukulaisia on aina ihana nähhä, eikä aina tarvi olla päivät täynä ohjelmaa.
Tämä loma on ollu täys irtaantuminen omasta arjesta ja on ollu sommaa saaha olla ihan rennosti kaikesta kiirheestä.
Ja emmä met kehanhet mennä kattomhaan poroja, ko vaameila on vasomisaika. 😂

Reisu jännitti minua ihan älyttömästi.

Miten ihmeessä meijän pikku Oliver jaksaa näin pitkän ajan autossa?

Mutta sehän meni oikhein hienosti.

Onneks Oliver tykkää olla autossa.

Oliver nukku käytännössä koko ajan ja seuraavaks murheen kryyniks muovostuiki se, että jaksaako Oliver ennää nukkua yöunia, ko pääsemä perile.
Loppu matkasta Oliver ei ennää olis jaksanu istua turvakaukalossa ja itki jonku aikaa ennen ko nukahti.
Ja kyllä net yöunekki maistu sitte ihan hyvin pienen yöpalan jälkhiin.

Met pysähyimä syöttämhään Oliver neljästi reisun aikana ja totesimma, että hyvin se vaipanvaihto onnistuu autossaki.

-

Perjantaina met menimä porukalla pilkkiretkele.

Ko jäällä oli vettä, enkä mie ollu ottanu kumisaaphaita matkhaan, met jäimä Oliverin kans ranthaan nuotiolle paistamhaan vaahtokarkkeja.

Tänhään met aioma vielä rillata (ko aina son hyvä keli rillata) ja illala saatama pistää hösseliks ja pelata korttia.
Oliver on myös reisun aikana löytäny oman kielen ja esittelleeki sitä ahkerasti.
Nyt alko myös aktiiviset kääntymisyritykset, mutta näistähän ei tietenkhään ole tovistusaineistoa.
Uusien taitojen esitteleminen lakkaa HETI ko kamera tullee näkösälle.

Reisun tärkein saatiin ikuistettua; miehet neljässä polvessa.

Huomena alkaa matka takaisi kotia toela varhain aamula.
Oletethaan, että se mennee yhtä hyvin ko tulomatkaki.


-Miia-