Häpeävän hymy




Näissä kuvissa voisi sanoa hymyilevän nuori ja itsevarma nainen.
Tämä on kuitenkin vale.
Ainakin osittain.
Näissä kuvissa hymyilee nainen, joka suosii vain tiettyä, tarkkaan harkittua kuvakulmaa peittääkseen häpeän aiheensa:
h a m m a s k o l o n 

-

Viime Helmikuussa multa jouduttiin poistamaan epäonnistuneen juurihoidon takia ylhäältä kulmahampaan takaa hammas.
Kipu alkoi yllättäen illalla ja seuraavana aamuna kasvot olivatkin jo osittain turvoksissa.
Päivystävä hammaslääkäri kertoi uutiset, jotka mursivat mut täysin.
Hammas täytyi poistaa.
Tietysti.
Aloin itkemään hammaslääkärin penkissä häpeästä.

-

Koin, että osa mua ja ehdottomasti suuri osa mun itseluottamusta lähti hampaan mukana.
Tulin kotiin kuin häntä koipien välissä.
Ajattelin, ettei mieheni näe mua enää haluttavana.
Kukaan ei näe mua enää edes kauniina.
Olen ruma.
Ehkä jopa oksettava.
Mulle nauretaan ja mua halveksutaan.
Puuttuvan hampaan huomatessaan muut varmasti ajattelevat:
"Hyi, tuo ei taida pitää hygieniastaan huolta".
Aivan kuin en koskaan olisi hampaitani hoitanut.
Niin ällöttävä olo mulla oli.
Ei näin nuorelta oteta hampaita pois!
Sen on siis pakko olla mun omaa syytä, että näin käy.

-

Tähän väliin on pakko sanoa, että hoidan  hampaitani todella ahkerasti.
Pesen ne aamuin illoin.
Käytän hammaslankaa ja xylitoli -tuotteita mahdollisimman säännöllisesti.
Mutta mulle vain ei ole luotu hyviä hampaita, jotka ei reikiintyisi helposti.
Joudun käymään todella usein hammaslääkärissä tarkastuksissa ja paikkauttamassa reikiä.
Nykyään jo hammaslääkäriin meneminenkin hävettää, kun olen tälläinen "kanta-asiakas".
Mikä taas toisaalta on huvittavaa.
Ainakin takaan alan ammattilaisten työn jatkuvuuden.




Hampaan poistettua mietin, hymyilenkö enää koskaan.
Noh, mä kyllä hymyilen ihmisten ilmoilla, mutta häpeän sitä.
Olen opetellut tunnistamaan, milloin hammaskolo ei hymyillessä vielä näy.
Nauraessa peitän suuni hyvin usein kädellä, jottei kolo vaan näkyisi.
Jos unohdan näin tehdä, mietin, että huomasin ihan joku kolon hampaitteni välissä.
Usein varon hymyilemästä juuri ollenkaan.
Hymyilen vain varovaisesti ja "oikeista kulmista".
Enää en katso toisia hymyillessä silmiin, vaan pois päin häpeän vuoksi.
En kestä nähdä katseita, jotka huomaa puuttuvan hampaani.

-

Kohta 9kk olen kamppaillut ja elänyt tän häpeän kanssa, enkä jaksa sitä enää hetkeäkään.
Yli puoli vuotta olen odottanut pääseväni implantin tai hammassillan laittoon ja muutaman kuukauden ennen tätä saavani edes  koko lähetteen.
Tänä aikana olen alkanut kiinnittämään paljon huomiota muiden hymyihin ja kauniisiin hammasriveihin.
Mulle se tällä hetkellä on vaan suuri unelma.

Oon oikeesti todella loppu tähän omaan epävarmuuteen.
En jaksa enää miettiä, miten, missä ja millä tavalla hymyillä.
Haluaisin vain niin kovasti takaisin kauniin ja ehjän hammasrivistön.
Kokonaisen kauniin hymyn, sekä ehjän itseluottamuksen.


Kuva: Kaisu Ojansivu
Meikki ja hiukset: Pirjo Liukkonen


-Miia

Meidän koti: Oliverin huoneen muodonmuutos




Oliverin huone on viimeisen vuoden aikana muuttunut paljon.
Siis ihan hurjan paljon!

Jos sua kiinnostaa nähdä millainen Oliverin huone oli tätä ennen, pääset näkemään sen TÄSTÄ!



Sänky vaihtoi paikkaansa keskelle huonetta ja laitakin on pinniksestä jo otettu pois.
Autoratamatto taas vaihtui juuttimattoon, koska edeltäjän reunat alkoi jo repsottaa.
Autoratamatossa oli siis liimapinta toisella puolella, mikä kiinnitti sen lattiaan ja siitä muuten jäikin vähän kurja haalea, kellertävä jälki lattiaan.
Huoh….
Ja sitä lattiaan tarraantunutta liimaa oli muuten  r a s i t t a v a  pestä pois.



Sisustuksen tyyli on muuttunut (myös muualla kotona) boheemimmaksi ja tilalle on tullut paljon enemmän luonnomateriaaleja ja lämpimiä sävyjä.
Täytyy myöntää, että nykyään tunnelma on paljon lämpöisempi tässä huoneessa ja se kutsuu enemmän leikkimään.


Keväällä Ikeassa käydessä huomasin siellä tän seinään kiinnitetyn Ikean piirrustustelineen ja sen halusin toteuttaa meillekin.
Ja se on ollut kyllä ihan huippu!
Oliver tykkää siitä ihan hirmu paljon.
Plus piirrustuspaperi on aina valmiina uutta taidetta varten nätisti ja siististi, eikä esimerkiksi pöydällä ja paperit sotkussa pitkin poikin huonetta.


Paljon samoja elementtejä löytyy huoneesta edelleen, mitä aikaisemminkin.
Kuten tää meidän itsetehty roikkuva vaaterekki, johon vaihtuu aina sen hetken lempparit esille roikkumaan.




Pienet yksityiskohdat ja kauniit säilytyskorit ja muut säilytysratkaisut tuo huoneeseen paljon.
Kauneimmat lelut on hyllyillä esillä, mutta helposti otettavissa leikkeihin mukaan.
Kyllä Oliverilla on paljon värikkäitäkin leluja ja niilläkin leikitään jatkuvasti, mutta ne on piilossa koreissa ja niistä kuitenkin helposti Oliverin otettavissa.
Tällä tavoin huoneen sisustus pysyy yhtenäisenä.


Moni varmasti tietää, että oon todella esteettinen ihminen.
Mä tykkään siitä, kun asiat miellyttää mun silmää.
Se on mulle tärkeetä ja se kyllä näkyy kaikessa, mitä meillä on.




Oliverkin viihtyy omassa huoneessaan niin hyvin, että siellä me pääasiassa päivisin leikitäänkin.


Mitä mieltä sä oot Oliverin nykyisestä huoneesta?
Tän hymyn myötä toivotan kaikille ihanaa viikonloppua! ♥️


-Miia

Toinen pieni enkeli





Toive sinusta oli ollut suuri jo pitkään.
Jo monena kuuna olin kuvitellut oireita sinun olemassaolosta ja tehnyt lukuisia raskaustestejä.
Turhaan.
Sain pettyä joka kerta uudelleen ja uudelleen.
Lopulta lupasin itelleni, että sä tulet kun on oikea aika ja lakkaan odottamasta liikaa.
Aioin nauttia elämästä sillä aikaa sinua rauhallisesti odotellessa.

-

Kun viimein osoitit selviä oireita olemassaolostasi, järkeilin, että taas vain kuvittelen.
En halunnut pettyä uudelleen, koska se sattui joka kerta liikaa.
Vasta kun menkat oli muutaman päivän myöhässä, uskaltauduin tekemään uuden testin.
Itkin, että miksi tein sen, se on kuitenkin negatiivinen!
En uskaltanut pitkään aikaan katsoa testin tulosta.
Kun viimein uskalsin katsoa ja näin positiivisen tuloksen, romahdin lattialle itkien ilosta.
Halasin Oliveria sanoen; ''susta tulee viimein isoveli!''

Ensin mielen valtasi suunnaton ilo, mutta pian sitä alkoi varjostamaan huoli siitä lohduttomasta mahdollisuudesta, mikä oli olemassa;

k e s k e n m e n o .

-

Yritin pitää mieleni positiivisena, mennä päivä kerrallaan ja ajattelin, että tällä kerralla kaikki tulee varmasti menemään hyvin.

En olisi ikinä uskonut, että puoli toista viikkoa positiivisen testin jälkeen tuo suunnaton ilo vaihtuu äärettömään suruun.




Olin nukuttamassa Oliveria yöunille viime perjantaina, kun vatsaan alkoi sattua.
Hetken kuluttua tunsin, kuinka jotain valui housuihin.
Tuntui, etten voinut hengittää.
Ajattelin, että tää ei voi olla totta.

Kaikki tapahtui todella nopeasti.
Ajantaju katosi samantien, mutta pian tuosta hetkestä, kaikki raskausmateriaali tuli ulos ollessani vessassa.
Huusin ja itkin.
Olo oli todella epätodellinen.

Huusin Jumalalle, ''miksi sä sallit tän meille jo toistamiseen?''


 -

Vaikka raskaus saattoi olla tuulimuna, silti olo on todella lamaantunut.
Mikään ei tunnu miltään, mikään ei huvita.

Tuntuu todella lohduttomalta alottaa kaikki niin sanotusti taas alusta.
Kuinka monta kertaa saan taas pettyä, ennen kuin teen positiivisen testin?
Meneekö siihen muutama kuukausi, puoli vuotta, vuosi?
Mä olisin halunnut tämän lapsen!
Just tän!
Miks se riistettiin meiltä taas pois?

-

Vai teinkö mä jotain väärin?
Oliko se yks salmiakki sinä yhtenä iltana liikaa?
Onko mussa jotakin vikaa, kun tää tapahtuu jo toistamiseen.
Oonko mä viallinen?

Entä milloin tää kipu ja suru loppuu?
Miten löydän tavan hyväksyä tapahtunut ja jatkaa eteenpäin?
Millon mun kasvoille nousee taas aito hymy sen väkisin feikatun tilalle?
Millon mä taas tunnen olevani onnellinen?

-

Jälleen kerran mietin, eikö Jumala voisi nähdä meitä edes hieman heikompina ihmisinä.




Mä oon todella vihainen kaikille niille, joilla ei oo koskaan ongelmia lapsen saamisen suhteen.
Mä oon vihainen kaikille niille, jotka saa lapsia vaikkei ne niitä enää edes haluaisi.
Oon vihainen niille, jotka saa lapsia, vaikkei ne niitä edes ansaitsisi; kaikki alkoholistit ja huumeiden käyttäjät, jotka odotusajasta alkaen kohtelee kaltoin sitä pientä ihmettä, joka niiden sisällä kasvaa.
Niille, jotka aikoo hylätä lapsensa heti alusta alkaen.

Mä oon myös kateellinen kaikille niille, jotka tällä hetkellä saavat pitää oman pienen ihmeensä kohdussaan.

En tietenkään toivo kenellekään samaa kohtaloa, kuin meillä, enkä tietenkään toivo kenellekään odottavalle äidille mitään muutakaan ongelmaa raskausajalle, en!
 Mutta ymmärrätte varmasti, miksi näitä tunteita kumpuaa.
Kai mun tuntemat tunteet on täysin normaaleja ja kuuluu prosessiin.




Onneksi meillä on Oliver, joka tuo suunnattomasti iloa päivään hölmöilyllään ja naurullaan.
En varmastikaan kestäisi hetkeäkään, jos Oliveria ei olisi olemassa.
Saan kuitenkin olla niin paljosta myös kiitollinen.
Kiitollinen siitä, että meille on siunattu tämä pieni poika.
Joillakin ei ole edes sitä yhtä.

Onneksi meillä on myös mahtava perhe, joka tukee kaikin keinoin.
Onneksi mulla on äiti ja isä, jotka ajoi keskellä yötä meille mua lohduttamaan, kun heille soittaessa itkun seasta yritin saada sanotuksi, että mitä on tapahtunut.
Onneksi mulla on niin mahtava mies, joka yrittää joka hetki saada mut nauramaan ja unohtamaan sen kivun edes pieneksi hetkeksi.

-

Ehkä ens kerralla on taas meidän aika.


-Miia





Millanen on mun Curly Girl kiharapilvi?


//Yhteistyössä Cocopanda.fi kanssa//


Mun hius on aina ollu jonkun verran taipusa. Toisinaan ne on ollu enemmän ja toisinaan vähän vähemmän luonnonkiharalla.
 Mun isällä on itseasiassa ihan korkkiruuvitukka, joten kun kuulin tästä paljon kohutusta Curly Girl metodista, myös mun oli pakko laittaa tää metodi testiin ja nähä, oisko mun hiuksissa samaa potentiaalia enkelikiharaan, mikä mun isällä on.



Mä oon toteuttanut tätä metodia nyt noin kuukauden ajan.
 Ja tässä sitä ollaan tällasilla kiharoilla.
-
Mä luulen, että mun hiukset on nyt saavuttanu sen ''maksimin'' kihartumisen suhteen.
Voin toki olla väärässäkin.
Ihan enkelikiharoihin asti ei päästy.
Mutta mä itseasiassa vähän jopa jännitin, että jos mulle tuliskin samanlainen korkkiruuvitukka, kun mun isällä.
En ollu yhtään varma, olisko sellanen kuontalo sopinu mulle ja siks oon kyllä todella tyytyväinen näihin kiharoihin, mitkä mulle tuli.
Nää on tälläset rennon huolettomat.


Tän metodin myötä mä en pelkästään saanu ihania kiharoita, vaan mun hiukset myös voi paljon paremmin!
Ne on paljon pehmeemmät ja sileemmät tyvestä latvaan.
Mä en muista, millon mun hius olis ollu näin hyvässä kunnossa!
Joten tää metodi on tullu mun osalta jäädäkseen, ihan jo pelkästään hiusten hyvinvoinnin takia.
-
Ennen ja jälkeen kuvia:

 Hiukset ennen final washia.

Toisen pesun jälkeen

Kiharat n. 3 viikkoa metodilla ollessa
Kiharat tänä aamuna:


Kihara on noussut koko ajan ylöspäin, sekä voimistunut.
Hiukset näyttää myös tuuheammilta.

Oikeesti metodiin kuuluu final washin jälkeen hiusten pesu pelkän hoitoaineen voimin, mutta mä koin omille hiuksilleni parhaaksi pestä päänahka ensin pienellä määrällä shampoota (sulfaatiton ja silikoniton), jonka jälkeen vasta teen CO-washin.
Eli pesen shampoopesun jälkeen päänahan vielä hoitoaineella ja sit laitan vielä latvoihin hiusnaamion.
-
Tässä metodissahan täytyy löytää nimenomaan omalle hiukselle se sopivin vaihtoehto, koska hiustyyppejä on yhtä monta kun meitä on ihmistä.


Mä sain tätä metodia varten Cocopandalta ihania tuotteita testiin ja vaikka oon tykännyt näistä kaikista, niin silti mun ehdoton lemppari on tuo ZENZ geeli! 
Se tuoksuu aivan ihanalle ja plussaa tästä saa nimenomaan se, että tää kosteuttaa.
Muuta hiusgeeliä en enää käytä ja tätä onkin jo tilattu lisää.
-
Saadut tuotteet ja linkit:

John Masters Organics bare hajusteeton shampoo

John Masters Organics lavender & avocado hoitoaine
(Tälle ei valitettavasti löytynyt enää linkkiä)

John Masters Organics rose&apricot hiusmaito

Briogeo don't despaire, repaire hiuksiin jätettävä hoitosuihke

ZENZ Organic hiusgeeli
-
Jos sä et vielä oo kuullu tästä metodista ja kiinnostuit, niin suosittelen ehdottomasti liittymään Facebookissa "Curly Girl Suomi"-ryhmään.
Siellä on paljon tietoa, sekä kuvia metodiin sopivista tuotteista.

Ihanan kiharan (tai ei niin kiharan) täyteistä hiuspäivää!


-Miia

Ole kiitollinen siitä mitä sulla on.



Millon viimeksi sä oot pysähtyny miettimään sitä, mitä sulla jo on sen sijaan, että kiirehdit saavuttamaan uusia unelmia?

Entä kuinka monesti pysähdyt oikeasti nauttimaan, iloitsemaan ja olemaan kiitollinen niistä kaikista asioista?

Me halutaan koko ajan enemmän jotain uutta meidän elämään.
''Sit kun mulla on tää ja tää, niin sit mä oon onnellinen ja tyytyväinen mun elämään.''
Fakta on se, että mikään ei tuu koskaan riittämään.



Mun täytyy sanoo, että mä ainakin pysähdyn iloitsemaan kaikesta aivan liian harvoin.
Mä mietin usein vaan niitä asioita, mitä mulla ei oo ja mitä mä vielä haluisin, vaikka mun pitäis nimenomaan olla kiitollinen niistä asioista, mitä mulla jo on.

Mut tätä kaikkee sai ajattelemaan Mikael Gabrielin "Lennokki" -biisi tässä yks päivä, kun se soi radiosta.
 Vaikka olin kuullu sen biisin jo aikasemmin, jäin tällä kertaa kuuntelemaan sen sanoja.


Rikkaat vaan rikastuu, kun köyhät on ruokajonossa
On viiden euron lottovoitto syntyy Suomessa
Yksinhuoltaja metros menos töistä kotiin
Kun lapsi tekee ulosottokirjeestä Lennokin


 Ihminen tarvii loppupeleissä todella vähän ollakseen aidosti onnellinen.
Silti musta tuntuu, että materia, seuraajat instagramissa ja kaikki muu vastaava määrittää meidän onnellisuutta, millä ei ees oo mitään merkitystä.
Meidän täytyy koko ajan saada lisää, vaikkei me sitä ees tarvittais.


Mulla on jo kaikki, mitä mä mun elämältä toivoin ja paljon enemmän.
Perhe, ystäviä, oma koti, turvaa..
Kaikki muu, mitä meille on siunattu, on extraa.
Meillä on kaikki todella hyvin.
Silti se ei muka riitä, vaikka sen pitäis riittää hyvinkin!
Täytyy yrittää muistaa, että joillakin ei oo mitään sellasia asioita elämässään, joita me pidetään itsestäänselvyytenä.

Tässä on opettelun hetki meille kaikille:

Nauttia siitä mitä jo on, haluamatta mitään enempää.



-Miia

Someminä VS. Aitominä



@emmidaily puhui instagramin mystoryssaan aitoudesta sosiaalisessa mediassa.
Mitä tarkottaa aitous täydellisten kuvien ja usein kiillotellun arjen keskellä?
Onko se nimenomaan sitä, että pitää kertoa kaikki ongelmansa kaikkien kuultaviksi vai voiko olla aito, vaikkei jakaisi elämästään mitään muuta kun positiiviset asiat?



Musta ihan yhtä aitoa voi olla, että tuo asiat julki tai on tuomatta niitä julki just niinkun itse kokee hyväksi.
Me kaikki ollaan niin erilaisia (mindblowing) ja me koetaan asiat todella erilailla.
Jos kahdella ihmisellä esimerkiksi arki olisi täysin samanlaista, ilman että se sisältäisi mitään erityisen raskasta jaksoa, voi toinen kokea arjen paljon raskaampana, kuin toinen.
Moni haluaa keskittyä elämässään vain positiivisiin asioihin ja haluaa ennemmin tuoda niitä esille, kuin niitä raskaita asioita.
Tietynlaista vahvuutta voi ehkä olla, jos pystyy tai haluaa tuoda elämän epäkohtia esille muille vertaistueksi.
Tai ei sen tarvii olla ees vahvuudesta kiinni, vaan halusta.
Onhan se totta, että keskittymällä ennemmin positiivisiin asioihin, elämä ei käy niin herkästi liian raskaaksi.




Mulle itelleni on ollu alusta asti tärkeetä tuoda itteeni julki somessa just sellasena kun mä oon.
Ittensä feikkaaminen toisenlaiseksi ihmiseksi, kun mitä oikeesti on, olis mun mielestä kauheen raskasta.
Sillon joutuis koko ajan miettimään miten toimia, ettei se luotu rooli onnu.

Niimpä mä halusin tietää, että millasen kuvan te ootte saanu musta somen perusteella ja laitoin kyselyn pystyyn.

Niin mä sitten räkä poskella luin teidän vastauksia.
Te kirjotitte niin kauniisti ja ihanasti, että niistä ei voinut tulla muuta kun hyvälle tuulelle!
Kiitos kaikista näistä ihanista viesteistä. 🖤



Mä oon todella optimistinen ja positiivinen ihminen. 
Mä löydän omasta mielestäni paljon hyvää loskankin keskellä ja aattelen asiat aina ennemmin myönteiseltä kantilta.
Ajan myötä oon kuitenkin oppinut, että vaikka pää kuinka leijailis pilvissä, niin se ei joitakin realiteetteja muuta. Joten iän myötä oon oppinut myös realistisuutta ja hyväksymään tiettyjä faktoja.
Tälläsena positiivarina tsemppaan myös mun kavereita ihan väkisinkin, halus ne tai ei.
Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsee.

Koska mä oon todella avoin ja ilonen, se ehkä tekee musta helposti lähestyttävän.
 Mä sanoisin, että muhun on helppo tutustua, vaikka oikeesti tosi ujo oonkin. 
Ennen (varsinkin teininä) olin melko ennakkoluulonen, mutta pääsin siitä piirteestä onneks eroon.
Ainakin ihmisten suhteen.
Ulkokuori ei todellakaan määritä meitä kokonaan, eikä koskaan voi tietää millanen ihminen on kyseessä, ennen kun tutustuu kunnolla!
Mun tehtävä ei oo tuomita muita ja oon 100% sitä mieltä, että jokainen meistä on aivan yhtä tärkeä ja arvokas.



Mun on helppo samaistua toisten ihmisten tunteisiin ja elämäntilanteisiin, mikä tekee musta tosi empaattisen ja myötätuntosen toisia kohtaan (onks nää sama asia? Jep, siitä fiksusta en menis niin takuuseen...).
Mä oon tosi kiltti ja herkkä.
Yritän aina pystyä huomioimaan kaikki ja oon toisia kohtaan todella ystävällinen.
Työporukassa (tai missä vaan porukassa) oon se, joka tulee kaikkien kanssa toimeen, vaikken jostain henkilöstä tykkäiskään.
Mä haluun, että kaikilla on hyvä olla.
Ennen mä annoin ihmisten tallata mun yli, koska en uskaltanu sanoo mitään vastaan, en puolustaa itteeni, jos joku loukkas mua.
Nykyään oon oppinut pitämään puoliani enemmän.
Mä en myöskään oo kauheen sanavalmis, joten joskus mulla menee hetki pohdiskellessa ennen kun vastaan toiselle takasin ja puolustan itteeeni, koska haluan niin kovasti käyttäytyä niinkun aikuinen ja kohdata konfliktitilanteissakin asiat kypsästi.

Koska mä oon tosi herkkä ja tunteellinen, mä koen kaikki tunteet todella voimakkaina.
Mä myös näytän mun tunteet muille just sellasina, kun ne sillä hetkellä on.
Mä koen jotkut asiat tosi voimakkaasti, varsinkin, jos joku sanoo mulle loukkaavasti.
Mä saatan ottaa sen tosi raskaastikin ja sillon mun päässä alkaa ajatukset käymään ylikierroksilla.
Saatan pitkäänkin miettiä, että mitä mä tein väärin, mitä oisin voinu tehä toisin jne., ennen kun osaan jättää sen asian taakse.
Kaiken lisäks, ihminen, joka vihaa itkemistä, mutta on niin herkkä, että itkee tosi helposti mennen tullen ja palatessa (esim. tarpeeks koskettava mainos tekee tehtävänsä), on kauheen ihana yhdistelmä.



Mä oon myös todella temperamenttinen.
Kun suutun, kiihdyn nollasta sataan nanosekunnissa, tavarat voi lennellä ja huudan.
Mut sitten mä taas lepyn yhtä nopeesti.
Muutaman sekunnin päästä raivopurkauksesta, oon taas kun mitään ei koskaan ois ollutkaan.

Joskus pienenä mä oon ollu aika kova liiottelemaan.
En tykänny siitä piirteestä itessäni, joten opettelin siitäkin tavasta eroon.
Asiat on niin kun ne on.
Miks niitä pitää suurennella?
Tai vähätellä?
Jos arki/elämä on välillä vähän sotkusta ja epäjärjestelmällistä, niin mitä sitä liikaa silottelemaan.

Mä oon myös todella rehellinen ihminen ja oon maailman huonoin valehtelija.
Mä en oo koskaan varastanu mitään.
En ees lapsena oo pystyny ottamaan pientä karkkia irtokarkki laatikosta.
Kerran ala-asteikäsenä, kun mun teki ihan hirveen paljon mieli karkkia, mutta mulla ei ollut kun 5snt, mä    o s t i n   yhen irtokarkin.
Mun omatunto ei mitenkään anna periks.
Mulla kolkuttaa huono-omatunto HETI, kun oon tehnyt jotain väärin.
Mä oon todellakin perfektionisti.
Silti mussa on myös sellanen ''huithapeli'' puoli, joka oikoo mutkia.
Joskus asetan riman itelleni aivan liian korkeelle ja epäonnistuessa soimaan ja kritisoin itteeni turhan paljon.
Joskus rima taas asettuu aivan liian matalalle, vaikka tietäsinkin, että pystyisin paljon parempaan.
Varsinkin sillon, jos jotain pitäis näpertää tarkasti määräänsä pidempään, mä alan oikomaan.
Esim. vaatteiden kaavotus alusta asti.
*haukotus*
Joskus sitä rimaa on pakko nostaa kesken kaiken, kun alisuorittaminen alkaa häiritsemään itteensäkin.
Mä oon joidenkin asioiden suhteen tosi laiska ja saamaton.
 Saattaa mennä päiviä, ennen kun saan jonkun asian hoidettua.
Mutta sitten kun löydän inspiraation sen viimein tehä, mä käyn tuumasta toimeen sen enempää empimättä!

Perhe, ystävät ja läheiset on mulle kaikki kaikessa.
Ne tekee mut aidosti iloseks.
Vaikka mä oon todella huono (ja vähän laiska) pitämään yhteyttä, oon silti aidosti kiinnostunu siitä, mitä mun ystäville oikeesti kuuluu.
Mä haluan aina pystyä olemaan heille tukena, jos niiden elämässä myrskyää.
Mä haluan, että jokainen mun hyvä ystävä ja lähimmäinen tietää, että mä oon tavotettavissa 24/7 ja aina valmiina niitä varten.
Tietysti samaa myös toivon heiltä mun suhteen.
Ystävyyden täytyy kuitenkin olla molemminpuolista, avointa ja rehellistä. 
Ei se muuten toimi.

Mulla kyllä on aina paljon asiaa ja puhun paljon.
Mutta alkuun oon todella hiljanen.
Varsinkin porukassa, joka ei oo mulle vielä niin tuttu.
Mutta kielenkannat irtoo (ja katoo kokonaan), kun tutustuu toiseen paremmin ja voi tuntee olonsa rennoks toisen seurassa.



Mä oon yllättyny siitä, kuinka moni on sanonu mulle, että mä oon rohkea.
Mä en pidä itteeni mitenkään erityisen rohkeana, koska oon niin ujo, enkä aina uskalla sanoo asioista vastaan tai pitää mun puolia sillon, kun mua loukataan.
Mutta ehkä mä sit oon.
Ehkä se on kyky hyväksyä tiettyjä asioita häpeilemättä niitä.

Elämään kuuluu huumori.
Jotkut asiat on vaan niin paljon parempi ottaa huumorin kannalta, muuten elämä ja arki kävis todella raskaaksi.
Ihan kaikkee ei voi, eikä pidäkään heittää lekkeriks, mutta tietynlainen huumori auttaa arjessa ja elämässä todella paljon.
Se pitää mielen virkeenä ja sellanen tietynlainen leikkimielisyys säilyy.
Elämä ilman huumoria ja pientä läppändeerusta olis todella tylsää.
Mä en silti oo mikään hyvä vitsinkertoja tai vitsiniekka. 
Mä ihailen muutamia ystäviä meidän kaveriporukasta, joilla on niin mieletön kyky heittää hyvää läppää, oli tilanne mikä tahansa.
Mun vitsien taso on ehkä ennemmin sellasta awkwardii puujalkaläppää.

Muodista mä aloin kiinnostumaan vasta lukiossa.
Siihen asti kuljin oikeestaan farkuissa ja hupparissa.
Oh dear Lord, kun ees muistelen mun tyyliä yläasteelta. 
Ne muistikuvat aiheuttaa kylmiä väreitä.
Eikä yhtään hyvällä tavalla.
Mutta sitten kun muotiin hurahdin, niin hurahdin siihen ihan satasella.
Mun tyyli on muuttunu tosi runsaasta ''high fashion'':iin ja siitä yksinkertasemmaks ja minimalistisemmaks.
Ehkä se äitiys tekee sen, että haluaa vaatteiden olevan pääasiassa mukavia päällä ja helposti yhisteltäviä.



Mulle tuli näistä kaikista viesteistä niin hyvä mieli. 🖤
Musta on ihana kuulla, että mä piristän muita, tartutan positiivista fiilistä, koska se on just sitä, mitä mä tykkään muissa ihmisissä aiheuttaa: positiivisia ja aurinkoisia fiiliksiä.
Mä en halua olla sellanen ankea maailmanmanaaja, koska kyllä sitä ankeutta täällä maailmassa on jo ihan tarpeeks. Tietysti aurinkoisuus on mulle tosi luonnollista ja se tulee musta ihan itsestään mun niin positiivisen luonteen vuoks.

Ja kiitos, että näätte mut hyvänä äitinä!
Varsinkin, kun mä oon niin kriittinen toisinaan omaa äitiyttä kohtaan, vaikka tiiän, että mä riitän.
Mutta koitappa takoa sitä niin paksuun kalloon, kun mulla on.
Kyllä.
Mä oon myös todella itsepäinen.



Kaikista parasta on se, että mä ilmeisesti oon onnistunu aika hyvin siinä, mitä mä oonkin halunnu; 
antaa aidon kuvan itestäni myös somen ihmeellisessä maailmassa.



-Miia

Unijunan unikoulu



Vielä reilu kuukausi sitten aina illan tullessa pieni ahdistus alkoi vallata mielen ja hikikarpalot kohota otsalle.

''Oliver pitää nukuttaa yöunille.''

Yleensä sai varautua siihen, että nukuttamiseen aikaa meni vähintään tunti Oliverin samalla huutaessa suoraa huutoa.
Kainalossa ja kyljessä kiinni piti olla niin lähellä kuin mahdollista ja ainoastaan äiti kelpasi. Isän yrittäessä nukuttaa poikaa yöunille, huuto oli kahta kauheampaa, mikä aina lopulta johti hengen haukkomiseen.
Kun Oliver viimein rauhoittui ja nukahti, viereltä ei voinut lähteä. Siihen oli siis pakko jäädä viereen pötköttelemään, muuten Oliver havahtui jatkuvasti siihen, kun hänen vierellä ei ollutkaan ketään.
Uudelleen nukahdettiin vain, jos pääsi jälleen äidin kainaloon.
Yö heräämisiäkin oli öissä useita ja jokainen herääminen vaati nukuttamista, sillä Oliver ei osannut rauhoittaa itse itseään uudelleen uneen.
Päikkäreillä virsi oli aina sama.
Mun oma aika oli aivan olematonta.
Olin täysin sidottu Oliveriin unien aikaan ja saatoin vain unelmoida nukuttamisesta, joka ei vaatisi mun apua ja läsnäoloa. Unelmoin, että joskus voisin jättää Oliverin nukahtamaan sänkyyn täysin itsekseen.


Tiesin, että unikoulu oli ainut mahdollisuus, jos tuohon kammottavaan tilanteeseen halusi mitään muutosta.
MML:n sivuilta löysin erilaisia ohjeita unikoulun pitämiseen ja päätinkin kokeilla niistä yhtä, jonka ajattelin sopivan meidän tilanteeseen parhaiten.
Oliver raukka oli aivan kauhuissaan joutuessaan omaan sänkyynsä, vaikka tietysti siihen olikin muutaman päivän aikana tehty tuttavuutta.
Oliver huusi kuin hyeena jo toista tuntia putkeen, vaikka kuinka yritin tassutella ja rauhoitella.
Mikään ei auttanut.
Lopulta pojan muuttuessa siniseksi itkusta ja huudosta, päätin lopettaa sen unikoulun siihen.

-

Olin aika neuvoton.
En tiennyt yhtään, kuinka ikinä saisin Oliverin rauhoitettua unille ilman sydänjuuria riipivää itkua ja ymmärtämään, että nukkuminen on mukava ja rauhallinen asia.

Kunnes sitten yksi tuttuni kehui mulle Unijunan -unikoulua.
Hän kertoi, kuinka se oli muuttanut kaiken, eivätkä illat enää olleet täynnä hysteriaa ja kauhua, vaan ennemminkin täynnä rauhaa.
Koska Oliverin nukkumis- ja nukahtamistilanteeseen oli tultava muutos, ajattelin, että täytyy sille ainakin antaa mahdollisuus.
En häviä siinä mitään.
Mutta joka iltaisesta taistelusta halusin päästä eroon.


Lueskelin Unijunan sivuilta erilaisista unikoulu muodoista ja päätin kysellä yhteistyötä Unijunan verkkovalmennukseen.
Ajattelin, että moni muukin vanhempi varmasti taistelee samantapaisten ongelmien kanssa ja haluaisin olla mahdollistamassa helpotuksen muillekin tällaisiin uniongelmiin.

Luin materiaalit huolella läpi ennen unikoulun aloitusta.
Itselle oli jotenkin todella helpottavaa, kun oli niin laajat ja selkeät ohjeet, kuinka toimia erilaisissa tilanteissa.
Tiesin tarkalleen, miten tehdä ja tiesin, että materiaaleista löytäisin vastauksen kaikkeen, sekä saisin tukea ja apua, jos sille olisi tarvetta.
Mulla oli suunnitelma, mitä seurata ja tavoite, mitä unikoululla hakea.
Unikoulun tarkoituksenahan on opettaa lapsi ymmärtämään, että nukahtaminen ja nukkuminen on mukava ja rauhallinen asia, sekä opettaa lapsi nukahtamaan itse ilman apukeinoja. 
Saamaan lapsi tuntemaan oma sänky turvalliseksi ja positiiviseksi paikaksi ja tietämään, että vaikkei vanhempi ole näkyvillä, on vanhempi silti aina lähettyvillä ja saatavilla hädän tullen.



Unikoulua varten tehtäviä esiharjoitteluja tehdessä Oliverin kanssa, aloin samalla valmistelemaan itseäni henkisesti tulevaan koitokseen.
Tiesin, että itkua on satavarmasti roppakaupalla luvassa, rauhallisena on pakko pysyä koko unikoulun ajan, eikä unikoulun aloittamisen jälkeen perääntyminen enää ole vaihtoehto.
Aloituksen jälkeen se on myös vietävä kunnolla ja kunnialla loppuun asti.
Muuten koko homma olisi aivan turhaa.
Muutaman viikon henkinen valmistautuminen ei todellakaan ollut turhaa, sillä varsinaisen unikoulun ensimmäisenä iltana Oliver itki yhtä soittoa 1h. 40min. ennen rauhoittumista.
Seuraavana iltana 2h.
Siihen päälle ensimmäisten öiden kymmenet yö heräämiset ja rauhoittelut.


Unikoulu kesti reilu 2 viikkoa, mutta jo muutamassa illassa huomasi valtavan eron lähtötilanteeseen!
Unikoulun myötä Oliverille muodostui selkeä päivä- ja unirytmi.
Oliverin voi nykyään iltapusujen jälkeen laittaa omaan sänkyyn, jonne se nukahtaa 
itsekseen ja rauhallisena!

Aivan niin kuin sillon joskus unelmoin!

Pientä uni-itkua saattaa toisinaan olla, mutta hyvin harvoin enää täytyy käydä rauhoittelemassa.
Yritin kerran jopa Oliverin ollessa kuumeessa nukuttaa sitä meidän väliin lukuisten heräilyjen jälkeen, mutta ainut paikka, minne Oliver rauhottui ja nukahti oli oma sänky!
Meidän sängyssä se olisi vain leikkinyt, eikä malttanut nukkua ollenkaan.
Oliver nukkuu nyt täysiä 12-13h. öitä ja yöheräämisiä on enää harvoin.
Ja vaikka Oliver yöllä heräisikin, hän osaa pääasiassa rauhoittaa itse itsensä uudelleen uneen.

Lopputulos on aivan uskomaton!


Mulla on nykyään aina iltaisin Jyken kanssa muutama tunti yhteistä omaa aikaa, mikä tuntuu ihan luksukselle!
Oon aivan kuin uudestisyntynyt, kun saan viettää aikaa rauhassa Jyrkin kanssa tai tehdä iltaisin aina niitä asioita, mitä haluan.
Illatkaan ei ahdista enää yhtään, kun tiedän, että Oliver nukahtaa hyvin ja rauhallisin mielin omaan sänkyynsä.



Olin todella skeptinen ensi kertaa kuullessani Unijunasta ja sen saamista kehuista.
''Voiko tää muka toimia muita unikouluja paremmin?''
Nyt voin kuitenkin jälkikäteen todeta kaikki ennakkoluuloni täysin vääriksi.
 Näitä oppeja aion hyödyntää varmasti vielä myös tulevienkin lasten kohdalla.

Haluan kuitenkin painottaa, että jokainen lapsi on erilainen ja jokaisella toimii eri asiat.

Joillakin Unijuna ei välttämättä toimi ja joillekin lapsille MML:n sivujen unikoulut taas voivat toimia oikein vallan mainiosti.
Meille ne eivät toimineet ja siksi suosittelen lämpimästi tätä.
Unijunan unikoulua pystyy kaiken lisäksi soveltamaan moneen muuhunkin.
Päiväunikoululla voidaan harjoittaa päiväunille nukahtamista, aamu-unikoululla yrittää pidentää yöunien kestoa tai vierottaa mm. yösyönnistä.
Riippuu ihan siitä, mitä ongelmaa halutaan korjata.

Unijunaa kannattaa mun mielestä ehdottomasti ainakin yrittää.
Ehkä se toimii teidän kohdalla yhtä hyvin, kuin se meidän kohdalla toimi.

Käy lukemassa ja tutustumassa unijuna.fi



-Miia



ps. mun instagramissa @miiaeerika on mun seuraajille arvonta, jossa voit voittaa itsellesi Unijunan unikoulun verkkokurssin!

Aikaa osallistua arvontaan on perjantaihin 8.3. klo. 21 asti!