''Täällä nyt valitettavasti on tällainen...''

-

Tätä päivää olet odottanut pitkään.

Malttamattomana halusta tietää, kumpi sieltä on tulossa; 

Tyttö vai poika.

Käyt pitkällesi sängylle ja nostat paitaa ylös ja irvistät, kun hoitaja puristaa geeliä mahallesi. 

Ajattelet, että ne ihan varmasti pitää sitä salaa jääkaapissa, kun se tuntuu niin kylmältä.

Pian yläpuolella olevaan ruutuun tulee kuva pienestä ja niin rakkaasta ihmisen alusta.

Hoitaja pyörittelee kapulaa vatsasi päällä tuijottaen ruutua. 

Hän naurahtaa, että tuossa vilahti pippeli.

Poika siis tulossa. 

Tippa kohoaa silmäkulmaan ja hymy on korvissa. Katsotte toisianne miehenne kanssa onnenne kukkuloilla puristaen toisianne kädestä.

Hoitaja näyttää kuinka aivot, sisäelimet ja luut ovat hyvin kehittyneet. 

Hän sanoo, että vauva nukkuu käsi pään päällä.
Naurahdan, että: ''isäänsä tullut''.

Sitten hänen ilmeensä vakavoituu.

Täällä nyt valitettavasti näyttäisi olevan tällainen huulihalkio.

Tunnelma vakavoituu, hymy katoaa huulilta ja maailma tuntuu romahtavan.

''Mikä ihmeen huulihalkio?''

-

Eihän sitä koskaan ajattele, että omalla lapsella olisi jotain. 

''Eihän meille voi näin käydä.

Sitä tapahtuu vain muille.''

Hoitaja pyysi siihen paikalle lääkärin, joka tarkasti asian.

Se oli samaa mieltä.
Vasemman puoleinen huuli-suulakihalkio siellä näyttäisi olevan.

Meille varattiin heti seuraavalle päivälle kontrolliultra, missä kasvot tutkittiin tarkemmin 3D ultralla.

Meille ei siinä kerrottu mitään sen tarkemmin.

Suurpiirteisesti selitettiin, mikä se ihmeen huulihalkio on.







Taas sain kokea saman uudelleen.
Olin jo kerran lähtenyt ultrasta itkien kotiin.
Tällä kertaa vauva oli sentään hengissä.
Mutta vieläkään en saanut lähteä kotiin niin kuin olin ultraan mennyt.
Hymyillen.
Täynnä pelkkää iloa.

-

Seuraavana aamuna mentiin taas ultraan.

Toivoin, että eilinen olisi ollut väärä hälytys.

Että kaikki oliskin hyvin mahassa. Nythän se laite on kuitenkin tarkempi kun eilinen.

Jos se eilinen hoitaja ja lääkäri katto vaan väärin.

Mutta ei.

Siellä se halkio edelleen oli.

Lääkäri näytti meille meidän vauvan kasvoja ja näytti missä se halkio on.

Näin mun lapsen kasvot ekan kerran.

Teki mieli itkeä. 

Sekä ilosta, että surusta.

Lääkäri selitti meille myös suurpiirteisesti, että mitä se tarkottaa.

Sekä sen, että monesti halkiovauvoilla on myös jotain muuta.

30% lapsista, joilla on huulihalkio, on myös jokin muu vamma.

Kysyin pystyisinkö imettämään ja lääkäri sano, että suurella todennäkösyydellä en.

Kaikki ne odotukset ja haaveet joita sulla oli ollu tulevaa vauva-aikaa kohtaan,
riistettiin pois.

Et saisikaan sitä, mistä olit unelmoinut. 

Mitä niin kovasti olit odottanut.

Joudut rakentamaan kaiken uudelleen ja luopumaan monesta ''unelmasta''.

Se oli yks vaikeimmista asioista hyväksyä.

Ettet saisikaan kokea kaikkea mitä haluaisit.

-

Mä muistan kun soitin töihin.

Itkin koko puhelun, kuinka meidän vauvalla ei ookkaan kaikki täysin ok.

Olin lähteny töistä ultraan niin innoissaan ja sopinu työkavereiden kanssa, että seuraava päivänä kerron, kumpi meille tulee. Että oliko mun oma arvaus ja fiilis siitä osunu oikeeseen vai ei.
Kun vein sairasloma -lappua työpaikalle, mun silmät oli ihan tyhjät.
En sanonu mitään.
Joku toivotti pikaista paranemista.
Eihän se tiennyt mikä mua oikeesti vaivas.
Mun teki mieli sanoa, että miten tästä voi parantua. Mikä lääke tähän auttaa, että tästä toipuu?
Mutta en mä saanut mitään sanoja ulos suusta.
En hymyä. En mitään.
Katoin vaan niin kuin tyhjyyteen.

-

Me mentiin kotiin ottamaan kuvaa siitä, kumpi meille on tulossa.
Kuvassa mä hymyilen ja näytän olevani onneni kukkuloilla, mutta tuon naamarin takana on oikeasti nainen, jonka tekis mieli huutaa.
Tekis mieli romahtaa maahan ja huutaa, että:
''miks me? Miks meidän pitää ensin menettää esikoinen ja sitten vielä tää.''

En usko, että kukaan saa enempää taakkaa harteilleen kannetavaks, kun mitä jaksaa kantaa, mutta tuollon ajattelin, että voisiko meidän taakka olla kevyempi.






Lääkäri tarkasteli tosi tarkasti luiden pituuksia, sisäelimiä, aivoja, sydäntä ja oli sitä mieltä, että kaikki näyttäisi olevan muuten ihan hyvin.
Ettei olisi merkkejä muusta vammasta.
Mutta eihän se sitä 100% varmuudella voinut sanoa.
Sen näkisi vasta sitten, kun poika on syntynyt.
Lääkäri lohdutteli, että pahemminkin voisi olla.
Totta.
Pitää olla kiitollinen siitä, ettei tää ollu pahinta, mitä ois voinu olla.

Samaan aikaan olit niin onnellinen ja silti samaan aikaan ihan musertunu ja riekaleina. 

Se epätietosuus ja ne miljoonat kysymykset mielessä.
''Onko meidän pojalla muu vamma?''
''Miten ruokinta nyt tapahtuu?''
''Miten se hoidetaan ja kuinka vanhana?''
''Miten meidän poikaan reagoidaan?''
''Mitä jos joku sanoo meidän pojasta pahasti, miten mun pitää siihen reagoida?''
''Kiusataanko meidän poikaa?''
''Oonko mä epäonnistunu jossain jotenki?''
''Onko mussa vikaa?''

Meille varattiin kontrolliultran jälkeen soittoaika huulihalkio -asiantuntijalle.

Se helpotti mun oloa niin äärettömän paljon, kun sain jutella sen asiantuntijan kanssa.

Tässä tapauksessa tieto ei todellakaan lisännyt tuskaa.

Päinvastoin.

Nyt mä tiesin tarkemmin, että mitä se tarkottaa.
Mitä meidän elämä halkiolapsen kanssa tulee suunnilleen olemaan.
Ja että ei, mussa ei ole mitään vikaa!

Aika pian sen ultran jälkeen sanoin, että:
''Kaikki tulee kattomaan meidän lasta, kun se on sellanen hirviö.''
Hajosin samantien ja itkin.
EI!
Meidän lapsi EI OLE hirviö!
Kaikkea muuta kuin hirviö!
Siitä tuli niin kamala olo.
Miten mä saatoin sanoa noin meidän rakkaasta lapsesta.
Mutta se oli osa sitä mun käsittelyprosessia.
Mun piti saada sanoo se ääneen.
Koska sen jälkeinen tunnevyöry ja se reaktio, minkä se toi, autto mua ymmärtämään, että oli meidän poika millanen tahansa, on hän kaikkea muuta kuin epätäydellinen.

Mä kysyin Jykeltä jossain vaiheessa, että miltä siitä tuntuu tää koko asia.
Jyke sano, ettei sille voi mitään.
Me ei voida vaikuttaa näihin asioihin ja poika on meille silti yhtä rakas.
Musta tuntuu, että Jyken oli helpompi hyväksyä asia kun mun.
Jyke oli äärettömän iso tuki mulle sillon.
Ja tulee aina olemaan.

Jokainen käsittelee asiat omalla tavallaan.
Totta kai myös omien läheisten piti käsitellä asiaa, että mikä Oliverilla tulee olemaan.
Pahimpia kommentteja mitä läheisiltä tuli, oli varmasti nämä:

''Meidän poika näyttää rumalta'',
''jos pidettäisiin nimiäiset vasta, kun huuli on leikattu, että poika näyttäis kuvissa paremmalta''.

Mutta se oli hyvä, että jokainen sano ääneen sen, mitä ajatteli.
Se oli osa niiden käsittelyprosessia.
Ihan niinkun munkin täyty saada sanoo asioita ääneen, niin myös muiden piti.
 Muuten asiaa ei olis käsitelty niin hyvin, kun se loppujen lopuks tuli käsiteltyä.
Loppujen lopuks jokainen oli sitä mieltä, että oli poika syntyessään millanen tahansa, hänet otetaan avosylin vastaan suurella rakkaudella.
Jokainen pysty itsevarmana sanomaan, että vaikka pojalla on huulihalkio syntyessään tai jokin muu vamma, ei sillä ole mitään merkitystä.
Hän on äärimmäisen rakastettu kaikesta huolimatta.

Lopulta se ilo palas takasin.

Pystyin taas nauttimaan raskaudesta ja olemaan ylpeä siitä lapsesta, joka meille oli tulossa.
Ja kantamaan lastani niin suurella innolla mun vatsassa.

Pystyin sanomaan rohkeasti muille, että meidän vauvalla on halkio välittämättä niiden reaktioista ja mielipiteistä, koska pystyin aidosti sanomaan, että meidän poika on siitä huolimatta täydellinen.

Jokaiseen ultraan me mentiin Jyrkin kanssa innolla ''kattomaan'' meidän pientä aarretta.
Enää se ei tuntunu siltä, että sinne mentäisiin lääkärin tutkan alle ettimään virheitä, vaan ihastelemaan sitä pientä ihanaa poikaa.

-

Prosessi hyväksyä, että meidän lapsella on huulihalkio, kesti raskauden loppuun asti. 

Se oli todella pitkä prosessi ja pelkäsin vielä sairaalaankin lähdettäessä, että jos en oo käsitelly asiaa tarpeeks hyvin.
Salaa toivoin, ettei halkiota ihmeen kaupalla olisikaan.

Mutta kun sain Oliverin syliin, en mä ees muistanu kattoo koko huulta. 

Ihailin vaan niin pientä ja suloista poikaa, joka vihdoin ja viimein oli mun sylissä.

Pitää vaan uskaltaa rohkeesti sanoo ne ajatukset ja tunteet ääneen, mitä mielessä liikkuu.

Ainoostaan sillä tavalla ne voi käsitellä ja lopulta hyväksyä.

Ja tällä hetkellä oon sitä mieltä, että me saadaan kokee jotain ainutlaatusta.

Jotain sellasta, mitä moni muu ei koe. 

Vauva-aika tulee olemaan ikimuistonen ja ihana.

Ja noita ihania leveitä hymyjä tulee vielä ikävä.
Niitä on aivan ihana muistella kuvista sitten jälkikäteen.
Oliver on musta kaunein lapsi maailmassa.
Ja kuinka komea Oliverista vielä kasvaakaan.

Tää ei tuu olemaan helppoa, koska leikkaukset on vielä eessä.

Sitä vieläkin monesti itkee, että miks mun pitää olla se vanhempi, joka joutuu viemään lapsensa niin pienenä kirurgin veitsen alle.
Mutta mä tiedän, että me selvitään.
Me ollaan selvitty jo vaikeimmasta.

-

Ja nyt kun katson Oliveria tuossa vieressä, hymyilen ja mua alkaa itkettämään.
Mistään en ole niin kiitollinen, kuin tuosta pienestä viattomasta, niin arvokkaasta ihmeestä, joka  meille on siunattu.


Hän on täydellinen.
Hän on Jumalan antama lahja.

Mun appiukko laitto sillon tälläsen viestin, kun kuultiin halkiosta ultrassa.
Tätä paremmin ei voisi sanoa ja siksi siihen on hyvä lopettaa.

Pikkuinen on oma rakastettava persoona, alku on vähän erilainen, ei mikään standardi. Mutta on asioita, joita emme saa valita. Ne on annettuja tekijöitä, joiden kanssa mennään eteenpäin. Kokonaisuutta kutsutaan nimellä elämä. Ei koskaan kahta samanlaista.           Jokainen ainutkertainen. 

-Miia-