Miksi hevonen, eikä vauva?




Heippa pitkästä aikaa rakkaat blogini seuraajat.
Mulla onkin teille oikein jymyuutisia, nimittäin kuvassa poseeraava upea uljas ruuna, Alladin muutti perheeseemme viime perjantaina.

Täh!
Eikö me enää halutakaan toista vauvaa.
Kyllä me halutaan.
Mutta sen aika ei olekaan ihan vielä.


Eräs seuraajani instagramissa kysyi multa Alladinin kotiinhakumatkan aikana, että olisi kiva kuulla miten päädyttiin siihen päätökseen, että nyt olis hevosen aika, eikä vauvan.
Sanoin vastaavani kysymykseen paluumatkalla, mutta en enää löytänyt viestiä muiden joukosta.
Mutta koska tää oli todella hyvä kysymys ja varmasti monia muitakin askarruttava asia, haluan jakaa sen teille kaikille.

Keväällä entisen ylläpitohevoseni omistaja pyysi mua ratsastamaan Räpällä.
Olin juuri aikaisemmin tehnyt (jälleen) negatiivisen testin ja mulla oli epätoivo vauvan suhteen.
Itkin, että menkööt vaikka viisi vuotta, en mä sille mahda mitään.
Nyt mun vaan on pakko päästää siitä unelmasta irti ja antaa sille se aika, mitä se tarvitsee.
Vauva tulee, kun on oikea aika ja sen aika ei ollut nyt.

Kävin ratsastamassa muutaman kerran Räpällä.
Ratsastus tuntui todella hyvältä ja olin niin innoissani, että huomasin miettiväni treenejä, joilla kehittää Räpää ja viedä hevosta eteenpäin.
Olin innoissani myös siitä, että voisin nyt tehdä jotain, mitä rakastan.
Viettää aikaa hevosten kanssa ja treenata, nyt kun vauvakaan ei vaan ota aluilleen.

Hommat Räpän kanssa kuitenkin kariutui ennen kuin ne edes kunnolla alkoi ja se tuntui todella pahalta.
Niin pahalta, että itkin.
Olin oikeasti todella musertunut.
Tuntui, ettei elämässä ollut sisältöä; ei tulevaa vauvaa ja nyt ei kunnolla hevosjuttujakaan.
Mietin, että tätäkö mun elämä nyt on; olla pelkästään kotona Oliverin kanssa vailla omia haaveita ja omia juttuja.
Mun sisällä niiden muutamien päivien aikana oli herännyt jälleen kaipuu hevosten kanssa touhuamisesta.
Siitä syntyi ajatusleikki, että mitä jos olisikin nyt mun vanhimman unelman aika, hevosen aika.
Ja pian huomasinkin toivovani elämääni enemmän hevosta, kun vauvaa.
Koen tän myös asiana, jonka Jumala mussa nostatti pintaan.


Oliverin uhma on ollut myös todella haastava.
Hän tarvitsee päivisin todella paljon huomiota ja ymmärsin, että nyt jos tässä olisi lisäksi vielä pieni vauva, mä en todennäköisesti jaksais.
En jaksais, jos mun pitäis kuunnella todella kovapäistä ja uhmakasta kiukuttelijaa ja vahtia sen touhuja, sekä paijata itkevää vauvaa, joka pahimmassa tapauksessa olisi koliikkivauva.

Tälläsiä päiviä tulee tulevan vauvan kanssa varmasti, kun kumpikin raivoaa samaan aikaan ja nukkuu eri aikaan oli kuinka iso ikäero tahansa.
Mutta isompi ikäero alkoi tuntua hyvältä myös sen takia, että voisin nyt nauttia täysin ajasta vain Oliverin kanssa.
Nauttia ajasta, kun Oliver on ainoa lapsi, mutta pystyisin mahdollisesti nauttimaan myös tulevasta vauva-ajasta enempi.
Oliver osaisi jo leikkiä vähän pidempiä hetkiä itsekseen, sekä olla ehkä myös vähän avuksi.
Yhtäkkiä aika omille unelmille alkoi tuntua oikeammalta.


Entä miten sitten Jyke tähän kaikkeen suhtautui, kun ehdotinkin hevosta vauvan sijaan?
Olihan se hälle aluksi todella vaikeaa.
Hän olis edelleen toivonut vauvaa juuri nyt ja mun sanat sai kyyneleet kohoamaan Jyken silmäkulmaan, kun kerroin tunteistani, miltä positiivinen raskaustesti nyt musta tuntuisi.
Se tuntuisi, että jälleen multa riistettäisiin jotain, aivan kuten keskenmenoissa.
Vaikka kyllähän mäkin edelleen toista, ehkä kolmatta tai jopa neljättä vauvaa toivon; en vaan just tähän hetkeen.

Täällä blogin puolella en teille itseasiassa ookkaan kertonut sitä, että viime tammikuussa me koettiin jälleen uusi keskenmeno.
Jo toinen peräkkäin.
Vuoden sisään 2 keskenmenoa.
Ne on todella raskaita asioita kantaa.
Kun edellisestä pääset yli, teetkin heti positiivisen testin ja pian aloitat jälleen koko prosessin täysin alusta.
Jyke on nähnyt sen, kuinka niiden painolasti on musertunut mut.
Meidät molemmat.
Näiden menetysten sijaan hän halus antaa mulle jotain.
Mun unelman.
Nyt on mun aika nauttia, saada jotain, eikä menettää.



Mä saan äitiyden lisäksi myös olla nainen, joka elää omia unelmiaan todeksi.
Omia unelmiaan ei tarvii äitiyden takia ripustaa naulakkoon ja ottaa alas vasta sitten kun lapset on isoja.
Niitä saa elää todeksi myös äitiyden ohella.

Nyt mulla on myös mahdollisuus tarjota Oliverille lapsuus, josta itse pienenä unelmoin.
Mulla on ainutlaatuinen mahdollisuus luoda Oliverin kanssa erityisiä muistoja ja opettaa Oliverille hevosten kautta jotain, mitä ihmisiltä ei voi oppia.🖤


-Miia

2 vuotiaan muumisynttärit






Koska päivänsankari fanittaa tällä hetkellä muumeja niin paljon, valikoitui Muumit myös synttäreiden teemaksi.
Ensin en ollut kauhean innoissani muumi aiheisista synttäreistä, mutta kun löysin pinterestistä ilmapalloin koristellun lahjapöydän, jota koristi myös muumipeikko -pehmo, sekä sokerimassalla kuorrutetut hattivattikeksit, aloinkin innostumaan teemasta.
Ja kun suunnittelussa pääsin vauhtiin, innostuin tästä kaikesta varmaan Oliveria enemmän!
😀


Kranssi; Puine


Ilmapallot; By On
Viiri; Sebra


Koristeluita ei ollut ylenpalttisesti, sillä halusin pitää juhlat simppeleinä ja panostaa vain muutamaan koristelukohteeseen: lahjapöytään sekä tarjoilupöytiin.
Tänä vuonna meillä ei ollut numerofoliopalloa, joten teetätin sen sijaan Puinella suunnittelemani (teemaan sopivan tietenkin) vanerisen numerokranssin.





Kaikki tarjottavat oli snacks koossa.
Suolaisia meiltä löytyi:

Täytetyt croissantit
Pikkumyy pikkusuolaiset
Kanawrapit






Makeita taas:

Hattivatti keksit
Mini suklaakuppikakut
Täytekakku





Tänä vuonna halusin päästä leipomisten suhteen vähän helpommalla, joten tilasin kakun paikalliselta leipurilta.
Kaunein kakku, minkä mä oon koskaan nähnyt!
Se oli juuri sellainen, kun toivoinkin.

Täytteenä oli vaniljaa ja banaania.
Mahdollisimman mietoa, sillä Oliver pääsi vasta nyt maistamaan kakkua ensimmäistä kertaa.



Sivupöydältä löytyi Muumipapan Snackseja:

Popparipusseja
Mustikka-appelsiini rahkakuppeja
Karkkikippoja






Muumimamma piti pystyssä juomapistettä, jonne askartelin itse pienen kaivon.




Virvokkeina oli:

Pillimehuja
Sprite - päärynäjuomaa
Mansikkakivennäisvettä

sekä tavallista vettä




Tietysti pienimmät juhlijat otettiin myös huomioon ja heille oli oma pieni herkku kulmauksensa, mistä löytyi:

Maissinaksuja
Hedelmäpatukoita
Raikastamon smoothie namisia

-

Sitten muutamia fiiliskuvia itse juhlista.

Ensin otettiin tietysti ensimmäiset vieraat vastaan...



...avattiin lahjoja...


...hengailtiin, seurusteltiin ja leikittiin...



...ja avattiin vähän lisää lahjoja.






Sitten herkuteltiin pikkusuolaisilla.





Sen jälkeen päästiin puhaltamaan kakun kynttilät ja maistamaan herkkuja ekaa kertaa.


Oliver puhalsi kaikki kynttilät aivan itse ja kuinka ylpeä hän olikaan.
Äiti oli myös kovin ylpeä.


Kakun leikkaamista seurattiin tarkasti sivusta, jonka jälkeen juostiin omalle paikalle oottamaan lusikka kädessä.
😀♥️









Hyvää oli!




Myös Vanilla osasi olla kärppänä paikalla.




Pihalla vieraat oli vastaanottamassa, sekä heipat sanomassa luminen Muumipeikko, mikä syntyi viikko ennen juhlia ihan vahingossa.
Tän tekemistä ei siis oltu suunniteltu.
Ulkoleikkien lomessa keksin alkaa tekemään lumiukkoa, joka muuttuikin Muumipeikoksi.
Vasta kun muumi oli valmis, tajusin, kuinka hauska juttu tuo on synttäreitä ajatellen.


Haalari: Mainio
Rusetti: FMAM
Sukat: Gray Label

Synttärivaatteet oli vielä reilu viikko ennen juhlia hakusessa, mutta Mainion uusi mallisto pelasti tilanteen!
Tuo haalari on aivan täydellinen ja käy kesällä myös arkisissakin menoissa.




Meidän ihana, avulias, temperamenttinen ja niin rakas 2 vuotias!
Ihan uskomatonta, että jo kahden vuoden ajan ollaan saatu olla tän täydellisen pojan vanhempia.
♥️


-Miia

Häpeävän hymy




Näissä kuvissa voisi sanoa hymyilevän nuori ja itsevarma nainen.
Tämä on kuitenkin vale.
Ainakin osittain.
Näissä kuvissa hymyilee nainen, joka suosii vain tiettyä, tarkkaan harkittua kuvakulmaa peittääkseen häpeän aiheensa:
h a m m a s k o l o n 

-

Viime Helmikuussa multa jouduttiin poistamaan epäonnistuneen juurihoidon takia ylhäältä kulmahampaan takaa hammas.
Kipu alkoi yllättäen illalla ja seuraavana aamuna kasvot olivatkin jo osittain turvoksissa.
Päivystävä hammaslääkäri kertoi uutiset, jotka mursivat mut täysin.
Hammas täytyi poistaa.
Tietysti.
Aloin itkemään hammaslääkärin penkissä häpeästä.

-

Koin, että osa mua ja ehdottomasti suuri osa mun itseluottamusta lähti hampaan mukana.
Tulin kotiin kuin häntä koipien välissä.
Ajattelin, ettei mieheni näe mua enää haluttavana.
Kukaan ei näe mua enää edes kauniina.
Olen ruma.
Ehkä jopa oksettava.
Mulle nauretaan ja mua halveksutaan.
Puuttuvan hampaan huomatessaan muut varmasti ajattelevat:
"Hyi, tuo ei taida pitää hygieniastaan huolta".
Aivan kuin en koskaan olisi hampaitani hoitanut.
Niin ällöttävä olo mulla oli.
Ei näin nuorelta oteta hampaita pois!
Sen on siis pakko olla mun omaa syytä, että näin käy.

-

Tähän väliin on pakko sanoa, että hoidan  hampaitani todella ahkerasti.
Pesen ne aamuin illoin.
Käytän hammaslankaa ja xylitoli -tuotteita mahdollisimman säännöllisesti.
Mutta mulle vain ei ole luotu hyviä hampaita, jotka ei reikiintyisi helposti.
Joudun käymään todella usein hammaslääkärissä tarkastuksissa ja paikkauttamassa reikiä.
Nykyään jo hammaslääkäriin meneminenkin hävettää, kun olen tälläinen "kanta-asiakas".
Mikä taas toisaalta on huvittavaa.
Ainakin takaan alan ammattilaisten työn jatkuvuuden.




Hampaan poistettua mietin, hymyilenkö enää koskaan.
Noh, mä kyllä hymyilen ihmisten ilmoilla, mutta häpeän sitä.
Olen opetellut tunnistamaan, milloin hammaskolo ei hymyillessä vielä näy.
Nauraessa peitän suuni hyvin usein kädellä, jottei kolo vaan näkyisi.
Jos unohdan näin tehdä, mietin, että huomasin ihan joku kolon hampaitteni välissä.
Usein varon hymyilemästä juuri ollenkaan.
Hymyilen vain varovaisesti ja "oikeista kulmista".
Enää en katso toisia hymyillessä silmiin, vaan pois päin häpeän vuoksi.
En kestä nähdä katseita, jotka huomaa puuttuvan hampaani.

-

Kohta 9kk olen kamppaillut ja elänyt tän häpeän kanssa, enkä jaksa sitä enää hetkeäkään.
Yli puoli vuotta olen odottanut pääseväni implantin tai hammassillan laittoon ja muutaman kuukauden ennen tätä saavani edes  koko lähetteen.
Tänä aikana olen alkanut kiinnittämään paljon huomiota muiden hymyihin ja kauniisiin hammasriveihin.
Mulle se tällä hetkellä on vaan suuri unelma.

Oon oikeesti todella loppu tähän omaan epävarmuuteen.
En jaksa enää miettiä, miten, missä ja millä tavalla hymyillä.
Haluaisin vain niin kovasti takaisin kauniin ja ehjän hammasrivistön.
Kokonaisen kauniin hymyn, sekä ehjän itseluottamuksen.


Kuva: Kaisu Ojansivu
Meikki ja hiukset: Pirjo Liukkonen


-Miia