Lattialla tukehtumisvaara

Sunnuntaina sain kokea vauva-arjen todellisen varjopuolen.

Instagramiin tästä heti silloin kirjoitin ja moni tästä jo tietääkin, mutta haluan silti vähän puhua silloisesta tilanteesta.

Jokainen vanhempi ja lasta haluava tietää, että jossain vaiheessa tulee aika, kun vauva laittaa kaiken suuhun, mihin se vaan pääsee käsiksi.

Se on yksi vauvan tapa tutkia maailmaa.

Lattialta suuhun menevät mm. kivet, roskat, lemmikin nappulat ja lehdet.

Etkä sä aina pysty valvomaan täysin, mitä lapsi touhuaa selkäsi takana.

Kaikki se tapahtuu todella nopeasti, kun roska tai pieni lelu kulkee tiensä lattialta vauvan suuhun ja menee kurkkuun. 

Pahimmassa tapauksessa henkitorveen.

Olin siis sunnuntaina järjestelmässä kaappia, kun Oliver alkoi yhtäkkiä yökkimään.

Arvelin heti, että jotain on tarttunut kurkkuun, käänsin Oliverin sylissäni mahalleen kasvot lattiaa kohti ja taputin selkää.

Oliver oksensi yhtä jaksoisesti 15 minuutin ajan.

Viimein suuhun ilmestyi teippipallo, minkä sain noukittua ulos suusta.

Teippiroska ei ollut henkitorvessa, joten Oliver sai happea koko ajan, eikä tilanne sinällään ollut vakava.

Mutta kyllä se silti pysäytti.

Siitä tuli itselle todella "huono äiti" -fiilis, kun en ollut hakenut Oliveria takaisin samaan huoneeseen, missä sitä kaappia järjestelin, vaikka Oliver olikin vain ihan pienen hetken pois silmistäni.

Entä jos roska olisikin mennyt henkitorveen, eikä Oliver olisi saanut happea.

Siinä olisi ollut kyse minuuteista, jopa sekunneista saada roska ulos kurkusta.

Olisinko silloin osannut toimia yhtä rauhallisesti ja mikä kaikkein tärkeintä, olisinko osannut toimia oikein ja antaa Oliverille tarvittavaa ensiapua!

Eihän sitä näistäkään tilanteista ajattele, että tällaista sattuisi juuri omalle kohdalle.
Näitä tapahtuu vain muille.
Enhän mäkään tyhmänä ole lukenut, että miten toimia missäkin tilanteessa, eikä tosipaikan tullen ole aikaa lueskella, mitä tehdä.
Vaikka ohjeistusta saa varmasti hätänumeroon soittaessa.

Jokaisen meistä tietysti olisi silti hyvä käydä ensiapu -kurssi tällaisia tilanteita varten tai edes vähintäänkin lukea, että miten toimia missäkin tilanteessa sillä välin, kun ambulanssi on tulossa paikalle, jos sille on tarvetta.

Tän takia päätin laittaa tähän muutaman linkin, mitä voi lueskella:

-Miten toimia, kun lapsi on tukehtumassa.

-Miten vauvaa elvytetään.

-Miten toimia erilaisissa myrkytystilanteissa.

Punaisen Ristin sivuilta saa myös todella kattavasti tietoa erilaisiin ensiapu -tilanteisiin.

-Miia

Mitä meille kuuluu?

Ajattelin tähän väliin kertoa teille meidän kuulumisia, vaikkei mitään maailmaa mullistavaa olekaan tapahtunut.

Mutta harvemmin elämässä mitään suurta tapahtuukaan.

Pienet asiat on niitä, mitkä tekee elämästä ihanaa.

Tai sitten "ei niin''  ihanaa...

Meillä on ollut Oliverin kanssa öiden suhteen jo hetken aikaa hankalampi jakso menossa.

Oliver on herännyt joka yö jossain välissä itkemään, mikä on kestänyt puolesta tunnista tuntiin.

Raukka.

Paljon tosin helpotti, kun Oliverin flunssa alkoi vihdoin hellittämään.

Eli todennäköisesti flunssa ja tuloaan tekevät uudet hampaat on olleet raskaiden öiden syynä.

Tietysti nää yöitkut on ollut raskaita myös vanhemmille, koska päivällä pitäisi huonoista yöunista huolimatta jaksaa touhuta, koska hommat ei hoidu itsestään eikä Oliver ymmärrä, että miksi äiti on vähän väsynyt.

Pelkät itkuiset ja valvotut yöt ei oo ollu ainoa syy mun väsymykseen.

Mulla oli jonkin aikaa hieman uupunut olo koko elämään ja pelkäsin masennuksen väijyvän jossain nurkan takaa iskeäkseen jälleen muhun kiinni.

Kävin kuitenkin varmuuden vuoksi verikokeissa, sillä rauta -arvojen kanssa mulla on ollut ennenkin ongelmia.

Rautavarasto -arvo oli vain 20.

Joten ei muuta kun rautakuuri päälle jälleen tuplana ja olo alkoikin helpottamaan huomattavasti todella nopeasti.

Oon syönyt rautaa jo puoli vuotta ennen ensimmäistä raskautta kuureina, yhtä jaksoisesti koko Oliverin raskauden ajan ja oikeastaan koko ajan sen jälkeenkin.

Parikin päivää ilman rautalisää, huomaan eron omassa voinnista ja vireydessä.

Nauroinkin hoitajalle verikoe -tuloksia kysellässäni, että saan syödä rautaa varmaan hautaan asti.

Armoa olen kuitenkin antanut itelleni paljon näiden uneliaiden päivien aikana, enkä ole nostanut karvojani pystyyn, jos tiskialtaassa on vähän enemmän tiskiä, enkä ole ollut kiillottamassa keittiön tasoja heti pienimmänkin tahran ilmestyttyä.

Kyllä ne kerkeää.

Siivoan ja järjestelen tavaroita sitten, kun mulla on oikeesti siihen kunnolla energiaa. 

Otan päikkäreitä Oliverin kanssa aina kun siltä tuntuu ja me nukutaan aamulla niin pitkään, kun meitä väsyttää.

Mä nautin täysin tästä ajasta ja otan kaiken ilon irti siitä, kun Oliver on ainoa lapsi.

Ja paljon tärkeempää on ajan antaminen Oliverille, leikkiä ja touhuta hänen kanssaan.

Ja Oliverin touhuja on todella hauska seurata, sillä Oliver on ihan vallattoman hauska tyyppi.

Oon huomannut, että Oliver on aika vitsikäs ja sellainen hauskuuttaja -luonne, joka rakastaa, kun äiti ja isi leikkii hänen kanssaan.

Tai kukapa lapsi sitä nyt ei rakastaisi...?

Mutta eilenkin illalla makuuhuoneessa Oliver lähti mua kontaten ja samalla nauraen "karkuun", ihan kuin haluten, että jahtaisin häntä.
Jahtasin häntä kontaten hetken ja nappasin hänet sitten lopuksi syliin kutittaen Oliveria.

Oliver meinas ratketa halki naurusta!

Mikään ei tee fiilistä niin hyväksi, kun oman lapsen ilo ja nauru!

Varasin itelleni myös ratsastustunnit parin vuoden tauon jälkeen ja oon niistä ihan super innoissani!

En malttaisi oottaa torstaita!

Totta kai mua myös jännittää.

Onhan mun taidot varmasti kamalan ruosteessa ja lihaksetkin on varmaan päässy surkastumaan.

Mutta ihan super ihanaa päästä aloittamaan taas itselle niin rakas harrastus! 

Että kaikin puolin pienistä arjen vastoinkäymisistä huolimatta meillä menee oikein hyvin.

Elämä on tällä hetkellä ihanaa ja oon todella onnellinen, vaikka välillä vähän väsyttääkin.
Nää silmäpussit silmien alla kertoo vaan siitä, että mua on siunattu maailman arvokkaimmalla lahjalla, eli Oliverilla ja siitä, että saan olla äiti juuri meidän pienelle pojalle. ❤️

-Miia

Savunkatkuinen odottaja

Katoin viimesimmän jakson Toisenlaisista Teiniäideistä, jossa esikoistaan odottava tyttö poltti raskausaikanaan tupakkaa.

Se sai mun veren kiehahtamaan.

Pahasti.

Mä oon ite polttanu tupakkaa noin neljä vuotta ja suurimman osan ajasta poltin sähköröökiä vahvimmalla nikotiininesteellä, mitä sillon sai.

Sähköröökihän oli siitä huono, että koska se ei haissu miltään, oli se sen takia mulla koko ajan kädessä ja poltin sitä vähän väliä.

Poltin autossa, kotona ihan missä vaan, jopa koulussa.

Ihan jatkuvasti. 

Ilman pidempiä taukoja.

Joten tiedän kyllä todella hyvin, mitä ''nikkis'' on.

Kummassakaan raskaudessa en silti ole polttanut henkäystäkään sen jälkeen, kun olen tiennyt kantavani lasta sisälläni.

Keskenmenon jälkeen aloitin tupakoimisen sähköröökillä uudelleen, mutta nesteen vahvuus tippui yli puolella alaspäin ja sen sauhutteleminen harveni.

Toisen kerran raskaana ollessa Oliverista tupakoimisen lopettaminen oli todella helppoa, sillä pelkästään röökistä tulevan nesteen haju sai mut yökkäämään, eikä sitä sen vuoksi tehnyt yhtään mieli.

En tarkoita, että kaikilla tupakoimisen lopettamisen pitäisi olla näin helppoa ja tapahtua näin helposti kuin itsellä, mutta jos ei ole edes mitään intressejä vähentää sitä sisällä kasvavan lapsen takia, on se musta todella väärin!

Alusta alkaen, eli siis vatsassa kasvavasta lapsesta lähtien äidin pitäisi tarjota lapselleen mahdollisimman hyvät lähtökohdat elämään.

Mun mielestä tupakoimisen jatkaminen raskausaikana on itsekästä ja välinpitämätöntä.

Raskausajan tupakoiminen vaikuttaa suoraan lapsen kehitykseen ja heikentää sikiön hapensaantia, sekä istukan ja kohdun verenkiertoa.

Tupakoiminen raskausaikana jopa viisinkertaistaa kätkytkuoleman riskin ja altistaa lapsen

hengitystieinfektioille.
Varmasti jokainen odottava äiti ajattelee, etteihän nyt omalla lapsella mitään ole sen synnyttyä ja lapsi on varmasti täysin terve.
Pahoja asioita tapahtuu vain muille.
Niin mäkin ajattelin ja silti Oliverilla oli huulihalkio.
Enkä itse edes voinut vaikuttaa asiaan mitenkään.

Mä en ikinä pystyisi elämään itseni kanssa, jos lapselle tuleva sairaus tai jopa kuolema olisi 

MUN SYYTÄ!

Seurauksena siitä, ettei nyt vaan viitsinyt lopettaa tupakoimista raskausaikana.

Tyttö valittaa jaksossa kihlatulleen, kuinka ihmiset katsoo häntä pahasti hänen polttaessaan maha pystyssä keskellä vilkasta katua.

Kihlattu vastaa, että ''sun elämäshän se on, mitä se niille kuuluu, mitä teet''.

Raskaana ollessa, sä et ole enää vastuussa pelkästään itsestäsi, vaan myös sisällä kasvavasta lapsestasi!

Kyse ei ole enää pelkästään sun elämästä ja kehon turmelemisesta, vaan myös sen lapsen elämästä ja kehosta!

Tietysti pelkän syyllistävän valistuksen sijaan pitäisi jokaiselle antaa rohkaisua ja kannustimia, sekä keinoja tupakoimisen lopettamiseen.
Pelkkä syyllistäminen saattaa aiheuttaa äidissä entistä enemmän huonoa mieltä ja sen takia lopettaminen voi olla entistä vaikeampaa.
 Mutta jos äidille on annettu ohjeita ja avaimia edes polttamisen vähentämiseen, eikä siihen tartuta kiinni, on käytös ainoastaan vastuutonta ja tyhmää.

En tarkoita, etteikö äiti tupakoinnista huolimatta muuten voisi olla hyvä äiti lapselle.

Ei tupakoiminen raskausaikana sano suoraan sitä, että olisit ''paska äiti'' kaikessa mitä teet.

Siihen titteliin tarvitaan aika paljon muutakin.
Mutta eikö pienen elämän alun pitäisi terveistä lähtökohdista lähtien saada itse päättää, mitä haluaa tehdä keholleen sitten vanhempana?

-Miia

PS. 

Oon itkeny ohjelmassa jokaisen äidin synnytyksen kohdalla. 

Se on jotain niin kaunista, kun pieni ihme saapuu maailmaan.

Kun kahdesta tulee perhe; kun kahdesta tulee isä ja äiti. 

Tai kun perhe saa yhden uuden pienen perheenjäsenen lisää.
❤️