Toive sinusta oli ollut suuri jo pitkään.
Jo monena kuuna olin kuvitellut oireita sinun olemassaolosta ja tehnyt lukuisia raskaustestejä.
Turhaan.
Sain pettyä joka kerta uudelleen ja uudelleen.
Lopulta lupasin itelleni, että sä tulet kun on oikea aika ja lakkaan odottamasta liikaa.
Aioin nauttia elämästä sillä aikaa sinua rauhallisesti odotellessa.
-
Kun viimein osoitit selviä oireita olemassaolostasi, järkeilin, että taas vain kuvittelen.
En halunnut pettyä uudelleen, koska se sattui joka kerta liikaa.
Vasta kun menkat oli muutaman päivän myöhässä, uskaltauduin tekemään uuden testin.
Itkin, että miksi tein sen, se on kuitenkin negatiivinen!
En uskaltanut pitkään aikaan katsoa testin tulosta.
Kun viimein uskalsin katsoa ja näin positiivisen tuloksen, romahdin lattialle itkien ilosta.
Halasin Oliveria sanoen; ''susta tulee viimein isoveli!''
Ensin mielen valtasi suunnaton ilo, mutta pian sitä alkoi varjostamaan huoli siitä lohduttomasta mahdollisuudesta, mikä oli olemassa;
k e s k e n m e n o .
Ensin mielen valtasi suunnaton ilo, mutta pian sitä alkoi varjostamaan huoli siitä lohduttomasta mahdollisuudesta, mikä oli olemassa;
k e s k e n m e n o .
-
Yritin pitää mieleni positiivisena, mennä päivä kerrallaan ja ajattelin, että tällä kerralla kaikki tulee varmasti menemään hyvin.
En olisi ikinä uskonut, että puoli toista viikkoa positiivisen testin jälkeen tuo suunnaton ilo vaihtuu äärettömään suruun.
Olin nukuttamassa Oliveria yöunille viime perjantaina, kun vatsaan alkoi sattua.
Hetken kuluttua tunsin, kuinka jotain valui housuihin.
Tuntui, etten voinut hengittää.
Ajattelin, että tää ei voi olla totta.
Kaikki tapahtui todella nopeasti.
Ajantaju katosi samantien, mutta pian tuosta hetkestä, kaikki raskausmateriaali tuli ulos ollessani vessassa.
Huusin ja itkin.
Olo oli todella epätodellinen.
Huusin Jumalalle, ''miksi sä sallit tän meille jo toistamiseen?''
-
Vaikka raskaus saattoi olla tuulimuna, silti olo on todella lamaantunut.
Mikään ei tunnu miltään, mikään ei huvita.
Tuntuu todella lohduttomalta alottaa kaikki niin sanotusti taas alusta.
Kuinka monta kertaa saan taas pettyä, ennen kuin teen positiivisen testin?
Meneekö siihen muutama kuukausi, puoli vuotta, vuosi?
Mä olisin halunnut tämän lapsen!
Just tän!
Miks se riistettiin meiltä taas pois?
-
Vai teinkö mä jotain väärin?
Oliko se yks salmiakki sinä yhtenä iltana liikaa?
Onko mussa jotakin vikaa, kun tää tapahtuu jo toistamiseen.
Oonko mä viallinen?
Entä milloin tää kipu ja suru loppuu?
Miten löydän tavan hyväksyä tapahtunut ja jatkaa eteenpäin?
Miten löydän tavan hyväksyä tapahtunut ja jatkaa eteenpäin?
Millon mun kasvoille nousee taas aito hymy sen väkisin feikatun tilalle?
Millon mä taas tunnen olevani onnellinen?
-
Jälleen kerran mietin, eikö Jumala voisi nähdä meitä edes hieman heikompina ihmisinä.
-
Jälleen kerran mietin, eikö Jumala voisi nähdä meitä edes hieman heikompina ihmisinä.
Mä oon todella vihainen kaikille niille, joilla ei oo koskaan ongelmia lapsen saamisen suhteen.
Mä oon vihainen kaikille niille, jotka saa lapsia vaikkei ne niitä enää edes haluaisi.
Oon vihainen niille, jotka saa lapsia, vaikkei ne niitä edes ansaitsisi; kaikki alkoholistit ja huumeiden käyttäjät, jotka odotusajasta alkaen kohtelee kaltoin sitä pientä ihmettä, joka niiden sisällä kasvaa.
Niille, jotka aikoo hylätä lapsensa heti alusta alkaen.
Mä oon myös kateellinen kaikille niille, jotka tällä hetkellä saavat pitää oman pienen ihmeensä kohdussaan.
En tietenkään toivo kenellekään samaa kohtaloa, kuin meillä, enkä tietenkään toivo kenellekään odottavalle äidille mitään muutakaan ongelmaa raskausajalle, en!
Mutta ymmärrätte varmasti, miksi näitä tunteita kumpuaa.
Kai mun tuntemat tunteet on täysin normaaleja ja kuuluu prosessiin.
Onneksi meillä on Oliver, joka tuo suunnattomasti iloa päivään hölmöilyllään ja naurullaan.
En varmastikaan kestäisi hetkeäkään, jos Oliveria ei olisi olemassa.
Saan kuitenkin olla niin paljosta myös kiitollinen.
Kiitollinen siitä, että meille on siunattu tämä pieni poika.
Joillakin ei ole edes sitä yhtä.
Saan kuitenkin olla niin paljosta myös kiitollinen.
Kiitollinen siitä, että meille on siunattu tämä pieni poika.
Joillakin ei ole edes sitä yhtä.
Onneksi meillä on myös mahtava perhe, joka tukee kaikin keinoin.
Onneksi mulla on äiti ja isä, jotka ajoi keskellä yötä meille mua lohduttamaan, kun heille soittaessa itkun seasta yritin saada sanotuksi, että mitä on tapahtunut.
Onneksi mulla on niin mahtava mies, joka yrittää joka hetki saada mut nauramaan ja unohtamaan sen kivun edes pieneksi hetkeksi.
-
Ehkä ens kerralla on taas meidän aika.
-Miia
