Matka leikkaukseen ja takaisin

Ensin ajattelin, että kirjoittaisin jokaisesta sairaalareissun päivästä tarkasti, mutta kun huomasin, että teksti oli romaanin pituinen ja vasta puolessa välissä, päätin, että kirjoitan vain tärkeimpiä tuntemuksia ja hetkiä meidän matkasta.

Sunnuntai 27.5.

Sunnuntai oli todella rauhallinen ja seesteinen tunnelmaltaan.

Pyörimme kauppoja ympäri etsien veljelleni ja kälylle uutta ruokaryhmää, kävimme syömässä ja nautimme auringosta heidän asuntonsa terassilla syöden jäätelöä.

Naureskelimme Oliverille, kun hän oli alkanut höpöttämään niin mahdottomasti.

Välillä mielessä vilahti seuraavan päivän koitos ja joka kerta sitä ajatellessa sisuskalut pyörähti ympäri.

Alkuillasta lähdimme kohti lastenklinikkaa antamaan labroja ennen leikkausta.

Edes se ei saanut mua vielä kunnolla ymmärtämään tulevaa päivää.

Tuntui, että seuraavana päivänä viemme Oliverin vain lääkärille näytille ja lähdemme sen jälkeen yhdessä perheenä shoppailemaan ja nauttimaan Helsingistä.

Koko seuraava päivä tuntui epätodelliselta.

Illalla nukkumaan mennessä tuijotin Oliveria viimeiseen asti, enkä siksi meinannut malttaa mennä nukkumaan.

Oli haikeaa tajuta, että tämä päivä oli viimeinen päivä nähdä Oliver hymyilevän noin leveästi.

Maanantai 28.5.

Kello soi 6.30 aamulla.

Syötin Oliverin vielä ennen seitsemää, sillä sen jälkeen Oliverin piti olla syömättä leikkaukseen asti.
Jännitin, että millaisen huutokonsertin Oliver meille järjestää 4h. syömättömyyden takia, mutta Oliver ei meidän onneksi itkenyt kertaakaan nälkäänsä.

Edelleen mulla oli sama olo sen suhteen, että me vaan käydään lääkärissä ja lähdetään sitten yhdessä keskustaan. 

Se oli uskomatonta, kuinka mieli yritti viimeiseen asti torjua sen faktan, että Oliver leikataan.

Kerkesimme käymään pienellä vaunuttelu -lenkillä Sibelius monumentilla ennen sairaalaan menoa.

Vasta monumentilta lähtiessä sairaalaa kohti, aloin ymmärtämään mitä kohta tulisi tapahtumaan ja se sai kyynelkanavani aukeamaan.

Sairaalaan tullessa meidät otettiin heti vastaan ja kaikki alkoi etenemään todella nopeaan tahtiin.

Samalla kun meille selitettiin, mitä tapahtuu ennen ja jälkeen leikkauksen, Oliverille vaihdettiin vaatteet leikkaussalia varten.

Siitä lähdimme todella nopeasti leikkaussaliin ja pian tulinkin jo takaisin Jyken halattavaksi räkä poskella.

Sain pitää Oliveria pitkään sylissä, ennen kuin hänet piti laittaa leikkauspöydälle makaamaan nukutusta varten.
Se oli todella ihanaa, että sain ikään kuin sanoa heipat sillä tavalla.

Oli todella kylmää jättää Oliver sinne pöydälle yksin ''lojumaan''.

Onneksi en tajunnut katsoa enää taakse, kun lähdin kävelemään poispäin Oliverin luota.

En tiedä, miten olisin reagoinut niissä tunnehöyryissä, jos olisin niin tehnyt.

Toisaalta kirurgille nää asiat on todella tuttuja ja hän varmasti osasi pitää siitä huolen, ettei moinen ajatus koskaan tullut mulle edes mieleen saattaessaan mua sieltä ulos.

Sekin oli todella hyvä, että leikkaussaliin lähdettiin niin rytinällä, ettei siinä kerennyt ajattelemaan yhtään mitään. 

Piti ainoastaan mennä virran mukana.

Sairaalasta lähdettäessä olo oli todella vaisu.

Mikään ei huvittanut ja olo oli todella tyhjä.

Vaikka olin tehnyt ostoslistan, jota käydä läpi kaupungilla, ei kaupoissa kiertely huvittanut yhtään.

Ainoa ostos oli pitkä pehmopupu Oliverille H&M:n Home osastolta. 

Laiska laahustus muuttui pikakävelyksi tuli perseen alla vasta sitten, kun meille soitettiin sairaalasta, että Oliver on siirretty osastolle ja häntä voi mennä nyt katsomaan.

Oliver oli kääritty tiukkaan kapaloon, eikä häntä saanut ottaa syliin.

Oliver näytti niin reppanalta.

Niin avuttomalta.

Tunnistin Oliverin heti kyllä omakseni, enkä ajatellut uutta ulkonäköä outona.

Oliver oli toki eri näköinen, mutta lähinnä verinen.

Oliveria koitettiin illalla syöttää ensin ruiskun kautta.

Yleensä syöminen on ongelma leikkauksen jälkeen, mutta Oliverilla oli niin suuri ruokahalu, että seuraavaksi syötettiin jo tuttipullon kautta.

Yleensä ensimmäinen vuorokausi leikkauksen jälkeen syödään ruiskun avulla, mutta meillä asiat eteni ihmeellisen hyvin.

Olin todella uupunut päivän jäljiltä.

Ihan kuin olisin tehnyt jonkun suurenkin urheilullisen suorituksen.

Musta oli henkisesti rutistettu kaikki mehut irti ja uni maistui paremmin kuin hyvin.
Vaikka olihan se orpoa mennä nukkumaan sairaalan lattialla olevalle patjalle yksin katsoen, kun Oliver tuhisee omassa sairaalasängyssä sidottuna.

Tiistai 29.5.

Mä sain nukkua koko yön.

Hoitaja oli syöttänyt Oliveria yöllä ja antanut kipulääkettä.

Se teki mulle todella hyvää.

Kuuden aikaan aamulla hoitajan syöttäessä Oliveria hän herätti mut pumppaamaan maitoa, sillä kaikki maitovarat oli syöty. 

Niin hyvin Oliver söi, mikä oli ihmeellistä.

Oliver oli tuolloin todella turvonnut.

Silloin mulle tuli yllättäen fiilis, että missä mun oma pieni Oliver on.

Hymy oli todella kireä, eikä yhtään iso ja leveä.

Silmät olivat kuin kirsikkatomaatit, joissa oli pienet viirut.

Oliver ei näyttänyt yhtään itseltään.

Nyt jos vierekkäin olisi ollut Oliver vanhoilla kasvoilla ja näillä uusilla, olisivat vanhat tuntuneet tutummalle.
Mietin, että tulenko ollenkaan tottumaan tähän uuteen hymyyn.
Tuo epäilevä tunne kesti vain hetken.

Eihän sitä voinut olla rakastamatta omaa poikaansa, varsinkin kun hän esittää uutta kireää hymyään sinulle taukoamatta.

Oliver oli turvonneista kasvoista huolimatta mun silmissä täydellinen ja kaunis sitten loppujen lopuksi.

Keskiviikko 30.5.

Seuraavana aamuna sain lääkäriltä luvan imettää.
Mua jännitti se aivan hirveästi.
Mutta se lähtikin sujumaan heti, niin kuin vanhalta tekijältä.
Vaikeammaltakin puolelta Oliver imi niin kuin halkiota ei olisi koskaan ollutkaan.
Mun teki mieli itkeä ja nauraa.
Niin onnellinen olin.
Me selvittiin!
Mulla oli voittaja fiilis!

Iltapäivällä pääsimme lähtemään kotiin ja yllätyin millaisen tunteiden purkautumisen sain kaiken tämän jälkeen.
Jykekin kysyi, että olenko varmasti kunnossa. Me ei oltu kunnolla päästy edes sairaalasta pois.
Yhtä äkkiä olin niin väsynyt. Tuntui, että olisin voinut nukkua viikon.
Mun olo oli myös todella masentunut.
Eihän se normaali arki vielä jatkukaan kotona, vaan meidän pitää lääkitä ja sitoa Oliveria niin kuin sairaalassa.
Tuntui, etten enää olisi jaksanut tätä kaikkea.
Halusin vaan, että normaali arkirytmi palautuisi pian.
En jaksanut enää yhtään mitään ylimääräistä.

Nyt alkaa olo itsellänikin olla pikkuhiljaa normaali.
Päivärytmit on meillä vielä pahasti hakusessa Oliverin kanssa, mutta kyllä se pikkuhiljaa vielä saadaan palautettua.
Oliver on toipunut niin hienosti, etten voisi olla Jumalalle kiitollisempi!
Kaikki peikot, mitä mielessä oli leikkauksen suhteen, olivat onneksi meidän kohdalla turhia.
Tiedän, että asiat olisivat voineet mennä hankalamman kautta ja siksi tunnen syvää kiitollisuutta tästä kaikesta.

En voi myöskään kiittää teitä kaikkia tarpeeksi, kuinka paljon sain tukea ja tsemppejä teiltä ihanilta seuraajilta näiden päivien aikana!
Olen niin otettu ja niin äärettömän kiitollinen!
Te olitte yksi todella suuri tekijä, mikä auttoi mua jaksamaan näiden raskaiden päivien läpi.
Kiitos! ❤️

-Miia-