Pienen pieni enkeli

''Niin hiljaa kuin hiutale pieni,

lennät taivaalla leijaillen.

Niin kaunis, hauras ja hento,

enkeli pikkuinen.

Kun taivaan tähdet tuikkii,

luokseni lentää saat.

Jokaisen illan myötä

unessa tavataan.

Kiitos siitä ajasta, 

joka yhdessä kuljettiin.

Kiitos ilonsäteistä niistä,

joita hetkeksi annettiin.

Sydämessäin aina kuljet,

rakkauteni koskaan kuole ei.

Vaikka ikävä aikanaan laantuu,

sua unhoita, unhoita en.''

Hän olisi nyt n. vuoden ikäinen.

Meidän esikoinen.

Meidän pieni enkeli.

Välillä mietin, kumpi hän oli; tyttö vai poika.

Miltä hän olisi näyttänyt ja millainen persoona hän olisi ollut.
Millainen hänen hymynsä olisi ollut ja miltä hänen äänensä olisi kuulostanut.

-

Muistan, kun sain tietää odottavani häntä.
Olin Keuruun terveyskeskuksessa pissatulehduksen takia ja hoitaja otti näytteestä varmuuden vuoksi raskaustestin.
Hän tuli luokseni onnitellen. Vahva plussa.

Ajattelin: ''EIKÄ! Ekalla yrittämällä raskaana!''

Muistan senkin kun eilisen, kun kerroin Jykelle pienestä ihmeestä sisälläni. 

Jyke nosti mut ilmaan ja tihkuimme iloa ja innostusta.

-

Me asuttiin silloin kerrostalo kaksiossa, joten laitettiin heti kämppä myyntiin ja aloimme katselemaan uusia asuntoja.

Suunnittelin, millaisen huoneen lapsellemme tekisimme.
Millaiset vaunut hankittaisiin ja katselin jo vähän vaatteitakin.

-

Yhtenä päivänä kotiin tullessa tunsin vatsassani nipistyksen. 
Ihan kun jotain olisi napsahtanut poikki. 

Samassa housuihin tuli ehkä teelusikallisen verran jotain nestemäistä.
Tiesin heti, että se oli verta.

Soitin neuvolaan ja itkin koko illan.

Sain seuraavalle päivälle ultra-ajan.

Se oli elämäni pisin ilta.

Kaikki oli ultrassa kuitenkin hyvin ja koska vertakaan ei tullut enempää, luotin siihen, että selvisimme Jyrkin kanssa vain säikähdyksellä.

Varsinaisessa ekassa ultrassa en ymmärtänyt, miksi ruudulta ei näkynytkään liikkuvaa pienokaista.

Siellä oli vain eloton, pieni ihmisen alku.

Kysyin kätilöltä, että onko kaikki hyvin.

Ne sanat kaikuvat vieläkin päässäni.

                  Täältä ei nyt valitettavasti löydy sykettä. Olen niin pahoillani.

Mun maailma pysähtyi.

En saanut mitään itsestäni ulos.

En itkua, en mitään.

Mä yritin niin kovasti prosessoida, että mitä olin juuri kuullut.

Lääkäri ja kätilö keskustelivat keskenään ja kirjasivat ylös, millä viikoilla sikiö suunnilleen oli.

Jyke silitti mun kättä. 

Kätilö kysyi, haluanko kuvat muistoksi.

Tuijottaen silmät täynnä tyhjyyttä sain ainoastaan hitaan pään heilutuksen puolelta toiselle, etten halua niitä.

Niiden katsominen sattui liikaa.

Vasta hississä pois lähtiessä aloin itkemään.

-

Jyke jäi Jyväskylään töihin ja mun piti ajaa yksin takaisin kotiin.

Huusin ja hakkasin auton rattia.

Muistan kuinka rutistin vatsaani, ikään kuin olisin halunnut pitää lasta sylissäni.

Sitä pientä ja elotonta, mutta niin äärettömän rakasta.

Meillä oli jääkaapin ovessa kuva pienokaisesta, jonka olin saanut mukaan silloin tarkastus -ultrasta.

Revin sen heti Jyväskylästä kotiin päästyäni, itkin ja huusin kippurassa lattialla.

Nyt kuvan repiminen harmittaa, koska nyt meillä ei ole yhtään kuvaa muistona meidän enkelistä.

Seuraavana päivänä ultrasta meille oli tulossa asunnon katsojia.

En tänä päivänäkään tiedä, kuinka pystyin esittämään heille iloista, vaikka tiesin, että kannoin kuollutta lasta sisälläni.

-

Sairaalaan tyhjennykseen lähdettäessä, en olisi toisaalta halunnut tehdä sitä.

En olisi halunnut antaa lastani pois.

Hän oli niin suuri osa minua.
Rakastin häntä jo niin paljon, että miten voisin ''hylätä'' hänet.

Onneksi Jyke oli mun kanssa koko ajan.

Menetin hirveästi verta enkä loppujen lopuksi pysynyt kunnolla tajuissani edes sängyssä maatessani.

En ole koskaan ollut niin huonossa kunnossa.

Jouduin jäämään sairaalaan yöksi ja silloin se oli liikaa.

Itkin kätilöille, että mä en pysty jäämään tänne yksin.

En vaan pysty.
Anoin itkien sängyn reunalla, että päästäisivät mut kotiin yöksi. Me tultaisiin heti aamulla aikaisin takaisin, mutta yksin ilman turvaa en pystynyt jäämään.
Olin pari päivää sitten kuullut, että lapseni on kuollut, sairaalassa kaikki meni vaikeimman kautta ja siksi olin niin äärettömän peloissani.

Viimein he suostuivat, että Jyke sai nukkua mun vieressä.

Siitä olen heille ikuisesti kiitollinen!

En olisi selvinnyt ilman Jyrkiä.

Vaikka raskausmateriaalia tuli paljon ulos, jouduin silti ''kohdun imurointiin''.

Se on käytännössä sama kuin kaavinta, mutta tehdään ilman nukutusta.

En ole koskaan ennen tuntenut niin suurta kipua, kuin silloin.

Edes synnytys ei sattunut niin paljoa.

Sielläkin Jyke puristi mua koko ajan kädestä.

Parin päivän päästä sairaalasta kotiin lähdettäessä, olo oli todella tyhjä.

Tuntui kuin osa musta olisi viety pois.
Ihan kuin olisin ollut vain varjo entisestäni.

Tuntui kuin olisin ollut tyhjä tai ontto sisältä.

Tai sitähän mä itseasiassa olinkin.

Olin todella vihainen muille raskaana oleville naisille.

Olin vihainen, että se ilo, jota he kokivat oltiin riistetty multa pois.

Käänsin katseeni heti poispäin nähdessäni raskaana olevan naisen.
Sairaalassa osastolla ollessani, käytäviltä kuuluvien vauvojen itku sai mut itkemään.
Miltä minun pienen enkelini itku olisi kuulostanut?
En koskaan saanut kuulla sitä.

-

Kesti pitkään, ennen kuin tyhjyyden tunne sisältä katosi ja olo alkoi normalisoitua.

Vaikka ikävä ja suru on helpottanut ajan kanssa, on se silti aina läsnä.

Hän on ja tulee aina olemaan mun esikoinen.

Niin kuin tuossa runossakin sanotaan, olen oikeasti kiitollinen siitä pienestä hetkestä, jonka sain olla iloinen hänen takiaan.

Hän teki minusta silloin äidin.

Hän teki minusta silloin maailman onnellisimman ihmisen maan päällä.

Mua lohduttaa ajatus siitä, että me nähdään hänet sitten Taivaassa.

Olen sitä mieltä, että kaikki ne koettelemukset, joita joudumme elämän aikana kokemaan, halutaan maksaa meille moninkertaisina takaisin.

Ja nyt meillä on Oliver.
Vaikka alku ei ollut helppo Oliverinkaan kanssa, en vaihtaisi mitään pois!

Saamme olla niin kiitollisia Oliverista.
Voitte varmaan kuvitella sen tunnemyrskyn pelkoineen ja iloineen, kun reilu puolen vuoden jälkeen tästä, tein uudestaan positiivisen raskaustestin.

-

Tämän kokemuksen jälkeen uutta elämää arvostaa ihan uudella tavalla.

Se kasvava lapsi vatsassasi on oikeasti IHME.

Se ei ole itsestäänselvyys.

Lapsia ei tehdä, niitä saadaan.

-Miia-