Someminä VS. Aitominä

@emmidaily puhui instagramin mystoryssaan aitoudesta sosiaalisessa mediassa.

Mitä tarkottaa aitous täydellisten kuvien ja usein kiillotellun arjen keskellä?

Onko se nimenomaan sitä, että pitää kertoa kaikki ongelmansa kaikkien kuultaviksi vai voiko olla aito, vaikkei jakaisi elämästään mitään muuta kun positiiviset asiat?

Musta ihan yhtä aitoa voi olla, että tuo asiat julki tai on tuomatta niitä julki just niinkun itse kokee hyväksi.
Me kaikki ollaan niin erilaisia (mindblowing) ja me koetaan asiat todella erilailla.
Jos kahdella ihmisellä esimerkiksi arki olisi täysin samanlaista, ilman että se sisältäisi mitään erityisen raskasta jaksoa, voi toinen kokea arjen paljon raskaampana, kuin toinen.
Moni haluaa keskittyä elämässään vain positiivisiin asioihin ja haluaa ennemmin tuoda niitä esille, kuin niitä raskaita asioita.
Tietynlaista vahvuutta voi ehkä olla, jos pystyy tai haluaa tuoda elämän epäkohtia esille muille vertaistueksi.
Tai ei sen tarvii olla ees vahvuudesta kiinni, vaan halusta.
Onhan se totta, että keskittymällä ennemmin positiivisiin asioihin, elämä ei käy niin herkästi liian raskaaksi.

Mulle itelleni on ollu alusta asti tärkeetä tuoda itteeni julki somessa just sellasena kun mä oon.

Ittensä feikkaaminen toisenlaiseksi ihmiseksi, kun mitä oikeesti on, olis mun mielestä kauheen raskasta.
Sillon joutuis koko ajan miettimään miten toimia, ettei se luotu rooli onnu.

Niimpä mä halusin tietää, että millasen kuvan te ootte saanu musta somen perusteella ja laitoin kyselyn pystyyn.

Niin mä sitten räkä poskella luin teidän vastauksia.

Te kirjotitte niin kauniisti ja ihanasti, että niistä ei voinut tulla muuta kun hyvälle tuulelle!

Kiitos kaikista näistä ihanista viesteistä. 🖤

Mä oon todella optimistinen ja positiivinen ihminen. 

Mä löydän omasta mielestäni paljon hyvää loskankin keskellä ja aattelen asiat aina ennemmin myönteiseltä kantilta.

Ajan myötä oon kuitenkin oppinut, että vaikka pää kuinka leijailis pilvissä, niin se ei joitakin realiteetteja muuta. Joten iän myötä oon oppinut myös realistisuutta ja hyväksymään tiettyjä faktoja.

Tälläsena positiivarina tsemppaan myös mun kavereita ihan väkisinkin, halus ne tai ei.

Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsee.

Koska mä oon todella avoin ja ilonen, se ehkä tekee musta helposti lähestyttävän.

 Mä sanoisin, että muhun on helppo tutustua, vaikka oikeesti tosi ujo oonkin. 

Ennen (varsinkin teininä) olin melko ennakkoluulonen, mutta pääsin siitä piirteestä onneks eroon.

Ainakin ihmisten suhteen.

Ulkokuori ei todellakaan määritä meitä kokonaan, eikä koskaan voi tietää millanen ihminen on kyseessä, ennen kun tutustuu kunnolla!

Mun tehtävä ei oo tuomita muita ja oon 100% sitä mieltä, että jokainen meistä on aivan yhtä tärkeä ja arvokas.

Mun on helppo samaistua toisten ihmisten tunteisiin ja elämäntilanteisiin, mikä tekee musta tosi empaattisen ja myötätuntosen toisia kohtaan (onks nää sama asia? Jep, siitä fiksusta en menis niin takuuseen...).
Mä oon tosi kiltti ja herkkä.
Yritän aina pystyä huomioimaan kaikki ja oon toisia kohtaan todella ystävällinen.
Työporukassa (tai missä vaan porukassa) oon se, joka tulee kaikkien kanssa toimeen, vaikken jostain henkilöstä tykkäiskään.
Mä haluun, että kaikilla on hyvä olla.
Ennen mä annoin ihmisten tallata mun yli, koska en uskaltanu sanoo mitään vastaan, en puolustaa itteeni, jos joku loukkas mua.
Nykyään oon oppinut pitämään puoliani enemmän.
Mä en myöskään oo kauheen sanavalmis, joten joskus mulla menee hetki pohdiskellessa ennen kun vastaan toiselle takasin ja puolustan itteeeni, koska haluan niin kovasti käyttäytyä niinkun aikuinen ja kohdata konfliktitilanteissakin asiat kypsästi.

Koska mä oon tosi herkkä ja tunteellinen, mä koen kaikki tunteet todella voimakkaina.
Mä myös näytän mun tunteet muille just sellasina, kun ne sillä hetkellä on.
Mä koen jotkut asiat tosi voimakkaasti, varsinkin, jos joku sanoo mulle loukkaavasti.
Mä saatan ottaa sen tosi raskaastikin ja sillon mun päässä alkaa ajatukset käymään ylikierroksilla.
Saatan pitkäänkin miettiä, että mitä mä tein väärin, mitä oisin voinu tehä toisin jne., ennen kun osaan jättää sen asian taakse.
Kaiken lisäks, ihminen, joka vihaa itkemistä, mutta on niin herkkä, että itkee tosi helposti mennen tullen ja palatessa (esim. tarpeeks koskettava mainos tekee tehtävänsä), on kauheen ihana yhdistelmä.

Mä oon myös todella temperamenttinen.
Kun suutun, kiihdyn nollasta sataan nanosekunnissa, tavarat voi lennellä ja huudan.
Mut sitten mä taas lepyn yhtä nopeesti.
Muutaman sekunnin päästä raivopurkauksesta, oon taas kun mitään ei koskaan ois ollutkaan.

Joskus pienenä mä oon ollu aika kova liiottelemaan.
En tykänny siitä piirteestä itessäni, joten opettelin siitäkin tavasta eroon.
Asiat on niin kun ne on.
Miks niitä pitää suurennella?
Tai vähätellä?
Jos arki/elämä on välillä vähän sotkusta ja epäjärjestelmällistä, niin mitä sitä liikaa silottelemaan.

Mä oon myös todella rehellinen ihminen ja oon maailman huonoin valehtelija.
Mä en oo koskaan varastanu mitään.
En ees lapsena oo pystyny ottamaan pientä karkkia irtokarkki laatikosta.
Kerran ala-asteikäsenä, kun mun teki ihan hirveen paljon mieli karkkia, mutta mulla ei ollut kun 5snt, mä    o s t i n   yhen irtokarkin.
Mun omatunto ei mitenkään anna periks.
Mulla kolkuttaa huono-omatunto HETI, kun oon tehnyt jotain väärin.

Mä oon todellakin perfektionisti.

Silti mussa on myös sellanen ''huithapeli'' puoli, joka oikoo mutkia.

Joskus asetan riman itelleni aivan liian korkeelle ja epäonnistuessa soimaan ja kritisoin itteeni turhan paljon.

Joskus rima taas asettuu aivan liian matalalle, vaikka tietäsinkin, että pystyisin paljon parempaan.

Varsinkin sillon, jos jotain pitäis näpertää tarkasti määräänsä pidempään, mä alan oikomaan.

Esim. vaatteiden kaavotus alusta asti.

*haukotus*

Joskus sitä rimaa on pakko nostaa kesken kaiken, kun alisuorittaminen alkaa häiritsemään itteensäkin.

Mä oon joidenkin asioiden suhteen tosi laiska ja saamaton.

 Saattaa mennä päiviä, ennen kun saan jonkun asian hoidettua.

Mutta sitten kun löydän inspiraation sen viimein tehä, mä käyn tuumasta toimeen sen enempää empimättä!

Perhe, ystävät ja läheiset on mulle kaikki kaikessa.

Ne tekee mut aidosti iloseks.

Vaikka mä oon todella huono (ja vähän laiska) pitämään yhteyttä, oon silti aidosti kiinnostunu siitä, mitä mun ystäville oikeesti kuuluu.

Mä haluan aina pystyä olemaan heille tukena, jos niiden elämässä myrskyää.

Mä haluan, että jokainen mun hyvä ystävä ja lähimmäinen tietää, että mä oon tavotettavissa 24/7 ja aina valmiina niitä varten.

Tietysti samaa myös toivon heiltä mun suhteen.

Ystävyyden täytyy kuitenkin olla molemminpuolista, avointa ja rehellistä. 

Ei se muuten toimi.

Mulla kyllä on aina paljon asiaa ja puhun paljon.

Mutta alkuun oon todella hiljanen.

Varsinkin porukassa, joka ei oo mulle vielä niin tuttu.

Mutta kielenkannat irtoo (ja katoo kokonaan), kun tutustuu toiseen paremmin ja voi tuntee olonsa rennoks toisen seurassa.

Mä oon yllättyny siitä, kuinka moni on sanonu mulle, että mä oon rohkea.

Mä en pidä itteeni mitenkään erityisen rohkeana, koska oon niin ujo, enkä aina uskalla sanoo asioista vastaan tai pitää mun puolia sillon, kun mua loukataan.

Mutta ehkä mä sit oon.

Ehkä se on kyky hyväksyä tiettyjä asioita häpeilemättä niitä.

Elämään kuuluu huumori.

Jotkut asiat on vaan niin paljon parempi ottaa huumorin kannalta, muuten elämä ja arki kävis todella raskaaksi.

Ihan kaikkee ei voi, eikä pidäkään heittää lekkeriks, mutta tietynlainen huumori auttaa arjessa ja elämässä todella paljon.

Se pitää mielen virkeenä ja sellanen tietynlainen leikkimielisyys säilyy.

Elämä ilman huumoria ja pientä läppändeerusta olis todella tylsää.

Mä en silti oo mikään hyvä vitsinkertoja tai vitsiniekka. 

Mä ihailen muutamia ystäviä meidän kaveriporukasta, joilla on niin mieletön kyky heittää hyvää läppää, oli tilanne mikä tahansa.

Mun vitsien taso on ehkä ennemmin sellasta awkwardii puujalkaläppää.

Muodista mä aloin kiinnostumaan vasta lukiossa.

Siihen asti kuljin oikeestaan farkuissa ja hupparissa.

Oh dear Lord, kun ees muistelen mun tyyliä yläasteelta. 

Ne muistikuvat aiheuttaa kylmiä väreitä.

Eikä yhtään hyvällä tavalla.

Mutta sitten kun muotiin hurahdin, niin hurahdin siihen ihan satasella.

Mun tyyli on muuttunu tosi runsaasta ''high fashion'':iin ja siitä yksinkertasemmaks ja minimalistisemmaks.

Ehkä se äitiys tekee sen, että haluaa vaatteiden olevan pääasiassa mukavia päällä ja helposti yhisteltäviä.

Mulle tuli näistä kaikista viesteistä niin hyvä mieli. 🖤
Musta on ihana kuulla, että mä piristän muita, tartutan positiivista fiilistä, koska se on just sitä, mitä mä tykkään muissa ihmisissä aiheuttaa: positiivisia ja aurinkoisia fiiliksiä.
Mä en halua olla sellanen ankea maailmanmanaaja, koska kyllä sitä ankeutta täällä maailmassa on jo ihan tarpeeks. Tietysti aurinkoisuus on mulle tosi luonnollista ja se tulee musta ihan itsestään mun niin positiivisen luonteen vuoks.

Ja kiitos, että näätte mut hyvänä äitinä!
Varsinkin, kun mä oon niin kriittinen toisinaan omaa äitiyttä kohtaan, vaikka tiiän, että mä riitän.
Mutta koitappa takoa sitä niin paksuun kalloon, kun mulla on.
Kyllä.
Mä oon myös todella itsepäinen.

Kaikista parasta on se, että mä ilmeisesti oon onnistunu aika hyvin siinä, mitä mä oonkin halunnu; 

antaa aidon kuvan itestäni myös somen ihmeellisessä maailmassa.

-Miia