Oman lapsen saamisen myötä olen alkanut muistelemaan omaa lapsuuttani ja sitä, millainen se on ollut.
Olen pohtinut, mitä asioita haluan omasta lapsuudestani tuoda Oliverille ja mitä samoja asioita haluaisin myös Oliverin kokevan.
Miten haluan toimia itse vanhempana ja mitä taas en missään nimessä halua tehdä.
Mulla on ollut todella hyvä ja ehjä lapsuus.
Multa ei ole puuttunut mitään.
Mun on annettu kokeilla ja annettu tehdä asioita itse, harrastaa mitä olen halunnut ja sanottu, että pystyn mihin vaan, kunhan sitä itse todella haluan.
Mua on kannustettu, rohkaistu, muhun on luotettu ja olen aina kelvannut sellaisena kuin olen.
Vanhempiin mulla on aina ollut läheiset välit ja olen pystynyt kertomaan heille lähes kaiken.
Meillä on ollut omat yhteiset juttumme äidin ja isän kanssa.
Yksi parhaita muistoja lapsuudesta on se, kun isä saattoi joku aamu herättää mut ja sanoa, etten menisikään sinä päivänä päiväkotiin tai kouluun, vaan lähtisin hänen mukaansa kuorma-auton kyytiin.
Isä ajoi silloin toisinaan työpaikkansa puolesta kuormia asiakkaille ja näin meille siunaantui tilaisuus viettää isä-tytär aikaa.
Näiden muisteleminen nostattaa edelleen hymyn mun huulille.
Isältäni olen oppinut, ettei elämä ole niin vakavaa ja se kaipaa toisinaan pientä spontaaniutta ja yllätyksiä.
Mun on annettu kokeilla ja annettu tehdä asioita itse, harrastaa mitä olen halunnut ja sanottu, että pystyn mihin vaan, kunhan sitä itse todella haluan.
Mua on kannustettu, rohkaistu, muhun on luotettu ja olen aina kelvannut sellaisena kuin olen.
Vanhempiin mulla on aina ollut läheiset välit ja olen pystynyt kertomaan heille lähes kaiken.
Meillä on ollut omat yhteiset juttumme äidin ja isän kanssa.
Yksi parhaita muistoja lapsuudesta on se, kun isä saattoi joku aamu herättää mut ja sanoa, etten menisikään sinä päivänä päiväkotiin tai kouluun, vaan lähtisin hänen mukaansa kuorma-auton kyytiin.
Isä ajoi silloin toisinaan työpaikkansa puolesta kuormia asiakkaille ja näin meille siunaantui tilaisuus viettää isä-tytär aikaa.
Näiden muisteleminen nostattaa edelleen hymyn mun huulille.
Isältäni olen oppinut, ettei elämä ole niin vakavaa ja se kaipaa toisinaan pientä spontaaniutta ja yllätyksiä.
Mulla on kaksi isoveljeä, joihin mulla on myös läheiset ja lämpimät välit isoista ikäeroista huolimatta.
Tomi on monet kerrat leikkinyt mun kanssa ja keksinyt yhteistä tekemistä, vaikka ikäeroa onkin kuusi vuotta.
Joskus hypittiin katolta jättimäiseen lumikasaan, laskettiin pulkalla tai pidettiin kauko-ohjattavien autojen kisat: mun barbien avoauto VS. Tomin Nikkon ihan ylivoimainen kiituri.
Tomi, olen vieläkin katkera.
Tilanne vaatii revanssin, ilman barbi -autoa!
Vanhimpaan veljeeni, Teroon välit ovat syventyneet vanhemmiten.
Meillä on ikäeroa 11 vuotta ja silloin kun Tero on muuttanut kotoa muualle opiskelemaan, olen ollut siinä iässä, että mun kanssa olis ehkä enemmän voinutkin tehdä jotain.
Ensimmäinen muistikuva mulla Terosta on, kun istun hänen sylissä ja mua pelottaa.
Tero on mm. opettanut mut ajamaan autoa ja pitkään meidän yhteinen juttumme olikin aina talvisin jääradalla autolla rällääminen, sillä silloin Tero asui samalla paikkakunnalla kuin me.
Tomi asui silloin Tampereella ja liittyi näihin leikkeihin aina kotona käydessään.
Mun veljet ovat aina puolustaneet mua ja pitäneet musta huolta.
Meillä on aina ollut hauskaa yhdessä, vaikka yhteenottojakin on ollut.
Tietysti.
Sehän kuuluu terveeseen sisarussuhteeseen, kuten pikkusiskon ja isoveljien kiusaaminenkin.
Veljeni ovat hauskuuttaneet mua ja saavat mut edelleen nauramaan.
Olen katsonut heitä pienenä ylöspäin ja olen heistä edelleen ylpeä.
Mulla on melko suuri suku, mutta siitä huolimatta välimme ovat läheiset ja tiiviit.
Kyllä.
Myös koko sukuni kanssa.
Olemme monesti viettäneet joulua yhdessä tai pitäneet kesäisin ''olympialaisia'' suvun kesken.
Mulla on 3 tätiä, 2 setää ja 12 serkkua +lukuisat rakkaat pikkuserkut.
Monet pikkuserkkuni ovat mulle todella läheisiä, enkä usko monella olevan niin lämmintä ja läheistä suhdetta pikkuserkkuihinsa, mitä meillä on.
Mun isän suvun puolelta meitä serkusten ryhmärämää nimitetään ''Hokkasklaaniksi'' ja jokaisen serkun häissä on ollut Hokkasklaanin järjestämä ohjelmanumero, jossa sukuun tuleva uusi tulokas testataan meidän arvokkaaseen joukkoon sopivaksi.
Hokkasklaanin ''jäsenyydestäni'' saan myös olla erittäin ylpeä.
Ollaan me niin komea joukko!
Meitä kaikkia yhdistää usko Jumalaan ja jokainen kuuluu joko helluntai- tai vapaaseurakuntaan.
Me ollaan perheen kesken tehty paljon reissuja ulkomaille, kylpylöihin, huvipuistoihin ja niin edelleen.
Pitkään joka vuotisena perinteenä oli laskettelureissu Lappiin pääsiäisen tai hiihtoloman aikaan.
Monet illat olemme viettäneet pelaillen lautapelejä tai katsoen elokuvia.
Olemme nauttineet ja nautimme edelleen yhteisestä ajastamme, mitä meillä on.
Monessa asiassa tosin olen päässyt paljon helpommalla, kuin veljeni.
Olen ollut niin sanotusti lellikakara ja saanut paljon vain pyytämällä.
Myöhemmällä iällä olen kuitenkin oppinut läksyni kantapään kautta.
Vanhemmat esimerkiksi maksoivat sekä mopo-, että auton ajokortit, sekä sen mopon ja ensimmäisen auton.
Siihen aikaan lapsen kurittaminen piiskaamalla on ollut täysin normaalia, enkä minäkään siltä ole välttynyt.
Muistan, kuinka piiskaamisen jälkeen olo oli häpeällinen ja nolo.
Itse kuitenkin uskon kurittamisessa erilaisiin tapoihin, jotka ovat enemmän ohjaavia ja kannustavia, kuin lannistavia.
Tietysti jos mikään muu ei auta, tarvitaan rangaistus, mutta mikä se on, on silläkin merkitystä.
Tietenkään mun lapsuus ei ole ollut täydellinen.
Meillä on ollut omat haasteemme ja vaikeutemme ja anteeksi on pyydetty molemmin puolin.
On hyvä oppia pyytämään ja antamaan anteeksi, vaikka se kuinka vaikeaa olisikin.
Ilman perhettä on melko yksin.
Mulle perhe on kaikki kaikessa, enkä olisi mitään ilman sitä.
Olen aina saanut ja saan edelleen kaiken tuen ja turvan, mitä tarvitsen.
Perhe on rakkainta ja arvokkainta, mitä mulla on ja on ihanaa, että se on saanut kasvaa upeiden kälyjen, mieheni perheen ja nyt viimeisimpänä tietysti Oliverin myötä.
-Miia
