Lapsuusmuistoja



Oman lapsen saamisen myötä olen alkanut muistelemaan omaa lapsuuttani ja sitä, millainen se on ollut.
Olen pohtinut, mitä asioita haluan omasta lapsuudestani tuoda Oliverille ja mitä samoja asioita haluaisin myös Oliverin kokevan.
Miten haluan toimia itse vanhempana ja mitä taas en missään nimessä halua tehdä.

Mulla on ollut todella hyvä ja ehjä lapsuus.
Multa ei ole puuttunut mitään.
Mun on annettu kokeilla ja annettu tehdä asioita itse, harrastaa mitä olen halunnut ja sanottu, että pystyn mihin vaan, kunhan sitä itse todella haluan.
Mua on kannustettu, rohkaistu, muhun on luotettu ja olen aina kelvannut sellaisena kuin olen.







Vanhempiin mulla on aina ollut läheiset välit ja olen pystynyt kertomaan heille lähes kaiken.
Meillä on ollut omat yhteiset juttumme äidin ja isän kanssa.
Yksi parhaita muistoja lapsuudesta on se, kun isä saattoi joku aamu herättää mut ja sanoa, etten menisikään sinä päivänä päiväkotiin tai kouluun, vaan lähtisin hänen mukaansa kuorma-auton kyytiin.
Isä ajoi silloin toisinaan työpaikkansa puolesta kuormia asiakkaille ja näin meille siunaantui tilaisuus viettää isä-tytär aikaa.
Näiden muisteleminen nostattaa edelleen hymyn mun huulille.
Isältäni olen oppinut, ettei elämä ole niin vakavaa ja se kaipaa toisinaan pientä spontaaniutta ja yllätyksiä.



Mulla on kaksi isoveljeä, joihin mulla on myös läheiset ja lämpimät välit isoista ikäeroista huolimatta.

Tomi on monet kerrat leikkinyt mun kanssa ja keksinyt yhteistä tekemistä, vaikka ikäeroa onkin kuusi vuotta.
Joskus hypittiin katolta jättimäiseen lumikasaan, laskettiin pulkalla tai pidettiin kauko-ohjattavien autojen kisat: mun barbien avoauto VS. Tomin Nikkon ihan ylivoimainen kiituri.
Tomi, olen vieläkin katkera.
Tilanne vaatii revanssin, ilman barbi -autoa!

Vanhimpaan veljeeni, Teroon välit ovat syventyneet vanhemmiten.
Meillä on ikäeroa 11 vuotta ja silloin kun Tero on muuttanut kotoa muualle opiskelemaan, olen ollut siinä iässä, että mun kanssa olis ehkä enemmän voinutkin tehdä jotain.
Ensimmäinen muistikuva mulla Terosta on, kun istun hänen sylissä ja mua pelottaa.
Tero on mm. opettanut mut ajamaan autoa ja pitkään meidän yhteinen juttumme olikin aina talvisin jääradalla autolla rällääminen, sillä silloin Tero asui samalla paikkakunnalla kuin me.
Tomi asui silloin Tampereella ja liittyi näihin leikkeihin aina kotona käydessään.

Mun veljet ovat aina puolustaneet mua ja pitäneet musta huolta.
Meillä on aina ollut hauskaa yhdessä, vaikka yhteenottojakin on ollut.
Tietysti.
Sehän kuuluu terveeseen sisarussuhteeseen, kuten pikkusiskon ja isoveljien kiusaaminenkin.
Veljeni ovat hauskuuttaneet mua ja saavat mut edelleen nauramaan.
Olen katsonut heitä pienenä ylöspäin ja olen heistä edelleen ylpeä.




Mulla on melko suuri suku, mutta siitä huolimatta välimme ovat läheiset ja tiiviit.
Kyllä.
Myös koko sukuni kanssa.
Olemme monesti viettäneet joulua yhdessä tai pitäneet kesäisin ''olympialaisia'' suvun kesken.
Mulla on 3 tätiä, 2 setää ja 12 serkkua +lukuisat rakkaat pikkuserkut.
Monet pikkuserkkuni ovat mulle todella läheisiä, enkä usko monella olevan niin lämmintä ja läheistä suhdetta pikkuserkkuihinsa, mitä meillä on.
Mun isän suvun puolelta meitä serkusten ryhmärämää nimitetään ''Hokkasklaaniksi'' ja jokaisen serkun häissä on ollut Hokkasklaanin järjestämä ohjelmanumero, jossa sukuun tuleva uusi tulokas testataan meidän arvokkaaseen joukkoon sopivaksi.
Hokkasklaanin ''jäsenyydestäni'' saan myös olla erittäin ylpeä.
Ollaan me niin komea joukko!

Meitä kaikkia yhdistää usko Jumalaan ja jokainen kuuluu joko helluntai- tai vapaaseurakuntaan.






Me ollaan perheen kesken tehty paljon reissuja ulkomaille, kylpylöihin, huvipuistoihin ja niin edelleen.
Pitkään joka vuotisena perinteenä oli laskettelureissu Lappiin pääsiäisen tai hiihtoloman aikaan.
Monet illat olemme viettäneet pelaillen lautapelejä tai katsoen elokuvia.
Olemme nauttineet ja nautimme edelleen yhteisestä ajastamme, mitä meillä on.







Monessa asiassa tosin olen päässyt paljon helpommalla, kuin veljeni.
Olen ollut niin sanotusti lellikakara ja saanut paljon vain pyytämällä.
Myöhemmällä iällä olen kuitenkin oppinut läksyni kantapään kautta.
Vanhemmat esimerkiksi maksoivat sekä mopo-, että auton ajokortit, sekä sen mopon ja ensimmäisen auton.



Siihen aikaan lapsen kurittaminen piiskaamalla on ollut täysin normaalia, enkä minäkään siltä ole välttynyt.
Muistan, kuinka piiskaamisen jälkeen olo oli häpeällinen ja nolo.
Itse kuitenkin uskon kurittamisessa erilaisiin tapoihin, jotka ovat enemmän ohjaavia ja kannustavia, kuin lannistavia.
Tietysti jos mikään muu ei auta, tarvitaan rangaistus, mutta mikä se on, on silläkin merkitystä.





Tietenkään mun lapsuus ei ole ollut täydellinen.
Meillä on ollut omat haasteemme ja vaikeutemme ja anteeksi on pyydetty molemmin puolin.
On hyvä oppia pyytämään ja antamaan anteeksi, vaikka se kuinka vaikeaa olisikin.
Ilman perhettä on melko yksin.
Mulle perhe on kaikki kaikessa, enkä olisi mitään ilman sitä.
Olen aina saanut ja saan edelleen kaiken tuen ja turvan, mitä tarvitsen.
Perhe on rakkainta ja arvokkainta, mitä mulla on ja on ihanaa, että se on saanut kasvaa upeiden kälyjen, mieheni perheen ja nyt viimeisimpänä tietysti Oliverin myötä.






-Miia

Pieniä tekoja





Mun piti aluksi kirjottaa teille ihan jostain muusta aiheesta, mutta se jääkin nyt myöhemmäksi, sillä eilen tapahtui jotain, josta haluan puhua.


Kävin hakemassa postista paketin, joka oli kooltansa iso.
Autolle päästyä eräs nainen riensi mun apuun avaamaan auton peräkontin, sillä yksikseni sen avaaminen olisi ollut hankalaa.
Tää teko vei sen naisen elämästä 10 sekuntia ja se teki mut todella iloiseksi ja kiitolliseksi.




Nykyään ihmiset on aina niin kiireisiä, etteivät kerkeä pitämään edes ovea hetken aikaa auki, kun he näkevät jonkun tulevan esimerkiksi lastenvaunujen kanssa.
Mä voin ainakin laskea yhdellä kädellä ne kerrat, kun joku on pitänyt mulle ovea auki, jotta pääsisin rattaiden kanssa helpommin sisään tai ulos kaupasta.
Totta kai jokaisella on joskus kiire, eikä aina pysty tai tarvitse pyhimyksen tavoin olla auttamassa, mutta niin kova kiire ei aina voi olla.
Harvoin sun elämän kiireet on kiinni muutamista sekunneista, ettetkö voisi auttaa jotakin vaikka sen ison laatikon kanssa, jonka hän on hakenut postissa.
Tässä kyseisessä asiassa on mullakin harjoittelemista.
Mulla on yleensä aina ''ihan kamala kiire'' joka paikkaan.


Mutta eilinen sai mut pohtimaan tätä asiaa, kuinka ihan pienillä teoilla voi olla niin paljon merkitystä.
Kuinka pelkästään pienien hyvien tekojen avulla maailma olisi taas vähän parempi paikka elää meille kaikille.
Ei niiden tekojen tarvitse aina olla isoja ja maailmaa mullistavia.
Monesti ne pienet asiat on osa jotain suurempaa.
Ihanaa perjantaita rakkaat!


-Miia

Relaa mutsi





Kun käyt kampaajalla laittamassa hiukset, toivot, että ne pysyisivät aina sellaisina.
Kauniina, kiiltävinä ja elinvoimaisina.
Hoidat niitä aluksi oikeanlaisilla tuotteilla, jotta väri ja kiilto pysyisi niissä mahdollisimman pitkään kauniina.
Jossain vaiheessa hiukset kuitenkin kuivuvat, väri haalistu, kaksihaaraiset valtaavat uudestaan latvuston ja hiusten kasvaessa niiden mitta ei enää ole oikea.
Et jaksa enää välittää ja huolehtia niistä samalla tavalla.
Ne muuttuvat pikkuhiljaa kulahtaneiksi; samantekeviksi, jotka heität ehkä aina aamuisin nopeasti sotkunutturalle pois silmistä.

Sanoisin, että äitiydessä käy samalla tavalla, jos puurrat niska limassa päivästä toiseen kotiaskareiden ja lapsen hoidon parissa antamatta itselle ollenkaan omaa aikaa.
Hermot kiristyvät hetki hetkeltä tiukemmiksi ja pienetkin asiat saavat sinussa aikaan räjähdyksen, joka vetää vertoja ydinräjähdykselle.
Alat suorittamaan arkea ja pian elämä alkaa tuntumaan samalta, kuin kulahtaneet hiukset;
samantekevältä.



Jyrkin perustettua keväällä oman yrityksen, olen ollut enimmäkseen yksin kotona Oliverin kanssa aamusta iltamyöhään ja hoitanut lapsen lisäksi kodin ja muut askareet, eikä edes omille pienille tekemisille ole jäänyt aikaa.
Oliver oli pidemmän aikaa ollut itkuinen ilmeisesti hampaiden takia ja ainut paikka, missä hän oli edes hetken rauhallinen, oli mun syli.
En voinut tehdä kotona mitään ilman huutoitkuserenadia, jos Oliverin piti olla lattialla/sitterissä/hyppykiikussa itsekseen.
En ollut pitkään aikaan saanut kunnon ''hengähdystaukoa'', vaikka Jyke aina iltaisin mua on pyrkinyt auttamaan sen, minkä on pystynyt.

Pian huomasin pienimmänkin kitinän aiheuttavan mussa raivon tunteita.
Tavarat alkoi lennellä, kun itkulle ei tullut loppua ja lautaset lensi kaaressa, kun Oliveria syöttäessä suuta lähestyvä lusikka sai Oliverin raivostumaan.
Pian sisälläni kuohuva väsymys ja turhautuneisuus purkautui ja huusin Oliverille samalla hakaten nyrkkiä pöytään.
Raukka katsoi minua pelästyneillä silmillään ja alkoi itkemään entistä lujempaa.
Samantien iski aivan kamala morkkis.

Kuitenkaan neuvolassa käydessä en uskaltanut mainita asiasta mitään, kun multa kysyttiin, että miten meillä on mennyt.
Pelkäsin, että jos kertoisin kiljuneeni Oliverille kurkku suorana parina päivänä peräkkäin ja viskonut tavaroita Oliverin nähden, Oliver otettaisiin minulta vielä huostaan!





Tiesin, ettei näin voi jatkua.
Enhän mä voi huutaa pienelle ja puolustuskyvyttömälle vauvalle!
Kyllä jokainen vanhempi huutaa lapselleen jossain vaiheessa elämää, mutta vauvalle huutaminen tuntuu kohtuuttomalta.
Tiedän myös, etten voi olla täydellinen äiti, enkä yritäkään sitä olla.
Yritän kuitenkin olla paras mahdollinen äiti Oliverille, kuin ikinä pystyn.
Niimpä sitten varasin heti seuraavalle viikolle kampaamo ajan luottokampaajalleni Pirjolle Multian Hiuspajaan ja kasvohoidon Keuruulle, jotta saan annettua hermoilleni levähdystauon.
Jo parilla tunnilla tekee ihmeitä omalle hyvinvoinnille, kun ei tarvitse ajatella mitään, ei ole kiirettä minnekään ja saat vain olla.


Iloinen, virkeä ja elinvoimainen äiti = iloinen arki, iloinen lapsi
Ja pidemmät hermot!


Jotkut ovat varmasti kiroamassa mua tapahtuneesta alimpaan helvettiin, mutta oon sitä mieltä, että jokaisella pakostikin palaa kiinni jossain vaiheessa, jos ei saa hetken hengähdystaukoja.
Morkkis -päissäni etsin netistä tietoa, että kuinka pysyvästi olen nyt lapseni traumatisoinut ja löysin artikkelin, joka käsitteli kyseistä aihetta.
Se, että koin häpeämisen tunteita, kertoo, että tiedostan tehneeni väärin ja pystyn siis muuttamaan toimintaani pinnan kiristyessä.
Jos vauvalle huutaminen ei aiheuttaisi minussa mitään häpeän tunteita, olisi jotain vialla.


Kuitenkaan kodin sisällä tapahtuvista tunteen purkauksista ei edes äidit keskenään uskalla keskustella.
En minäkään ole uskaltanut sanoa äiti -kavereilleni, että:
 ''huusin muuten tänään kurkku suorana puoli vuotiaalle vauvalleni, viskasin lelun kädestäni lattialle hänen viereensä, riuhtaisin hänet lattialta nopealla otteella syliin ja vein pinnasänkyyn siksi aikaa, kun menin itse kiljumaan toiseen huoneeseen; että mites teillä?''
Kyllähän tuollaiset hetket hävettää ja nolottaa, kun järkevänä, turvallisena ja suuntaa antavana vanhempana käyttäydytkin itse kuin lapsi.
Mutta eikö meidän äitien pitäisi tukea toinen toisiaan tuomitsematta.
Jokaisella meillä on se ''viimeinen pisara'' ja kuppi menee nurin jokaisella jossain vaiheessa.
Jollain vähän vähemmästä ja joillain enemmästä.
Me voimme toinen toisiamme auttaa keksimään keinoja, kuinka kehittää itseämme ja purkaa ärtyneisyys terveellä tavalla ja näin antaa lapsillemme oikeanlaista esimerkkiä tunteiden purkamisessa.
Niin kuin artikkelissakin sanottiin, kaikenlaisia tunteita saa olla, mutta miten ne puretaan ja käsitellään, on asia erikseen.
Ja vaikka me kuinka huutaisimme lapsillemme tai viskaisimme tavaroita heidän silmien edessä, ei se silti muuta mitenkään sitä faktaa, kuinka rakkaita he ovat.

Joten äidit muistakaa antaa itsellenne ja hermoillenne sitä arvokasta OMAA AIKAA!

Lukemani artikkelin pääset lukemaan tästä.



-Miia