Relaa mutsi

Kun käyt kampaajalla laittamassa hiukset, toivot, että ne pysyisivät aina sellaisina.

Kauniina, kiiltävinä ja elinvoimaisina.

Hoidat niitä aluksi oikeanlaisilla tuotteilla, jotta väri ja kiilto pysyisi niissä mahdollisimman pitkään kauniina.

Jossain vaiheessa hiukset kuitenkin kuivuvat, väri haalistu, kaksihaaraiset valtaavat uudestaan latvuston ja hiusten kasvaessa niiden mitta ei enää ole oikea.
Et jaksa enää välittää ja huolehtia niistä samalla tavalla.

Ne muuttuvat pikkuhiljaa kulahtaneiksi; samantekeviksi, jotka heität ehkä aina aamuisin nopeasti sotkunutturalle pois silmistä.

Sanoisin, että äitiydessä käy samalla tavalla, jos puurrat niska limassa päivästä toiseen kotiaskareiden ja lapsen hoidon parissa antamatta itselle ollenkaan omaa aikaa.

Hermot kiristyvät hetki hetkeltä tiukemmiksi ja pienetkin asiat saavat sinussa aikaan räjähdyksen, joka vetää vertoja ydinräjähdykselle.
Alat suorittamaan arkea ja pian elämä alkaa tuntumaan samalta, kuin kulahtaneet hiukset;
samantekevältä.

Jyrkin perustettua keväällä oman yrityksen, olen ollut enimmäkseen yksin kotona Oliverin kanssa aamusta iltamyöhään ja hoitanut lapsen lisäksi kodin ja muut askareet, eikä edes omille pienille tekemisille ole jäänyt aikaa.
Oliver oli pidemmän aikaa ollut itkuinen ilmeisesti hampaiden takia ja ainut paikka, missä hän oli edes hetken rauhallinen, oli mun syli.
En voinut tehdä kotona mitään ilman huutoitkuserenadia, jos Oliverin piti olla lattialla/sitterissä/hyppykiikussa itsekseen.
En ollut pitkään aikaan saanut kunnon ''hengähdystaukoa'', vaikka Jyke aina iltaisin mua on pyrkinyt auttamaan sen, minkä on pystynyt.

Pian huomasin pienimmänkin kitinän aiheuttavan mussa raivon tunteita.

Tavarat alkoi lennellä, kun itkulle ei tullut loppua ja lautaset lensi kaaressa, kun Oliveria syöttäessä suuta lähestyvä lusikka sai Oliverin raivostumaan.
Pian sisälläni kuohuva väsymys ja turhautuneisuus purkautui ja huusin Oliverille samalla hakaten nyrkkiä pöytään.
Raukka katsoi minua pelästyneillä silmillään ja alkoi itkemään entistä lujempaa.
Samantien iski aivan kamala morkkis.

Kuitenkaan neuvolassa käydessä en uskaltanut mainita asiasta mitään, kun multa kysyttiin, että miten meillä on mennyt.

Pelkäsin, että jos kertoisin kiljuneeni Oliverille kurkku suorana parina päivänä peräkkäin ja viskonut tavaroita Oliverin nähden, Oliver otettaisiin minulta vielä huostaan!

Tiesin, ettei näin voi jatkua.
Enhän mä voi huutaa pienelle ja puolustuskyvyttömälle vauvalle!
Kyllä jokainen vanhempi huutaa lapselleen jossain vaiheessa elämää, mutta vauvalle huutaminen tuntuu kohtuuttomalta.
Tiedän myös, etten voi olla täydellinen äiti, enkä yritäkään sitä olla.
Yritän kuitenkin olla paras mahdollinen äiti Oliverille, kuin ikinä pystyn.
Niimpä sitten varasin heti seuraavalle viikolle kampaamo ajan luottokampaajalleni Pirjolle Multian Hiuspajaan ja kasvohoidon Keuruulle, jotta saan annettua hermoilleni levähdystauon.
Jo parilla tunnilla tekee ihmeitä omalle hyvinvoinnille, kun ei tarvitse ajatella mitään, ei ole kiirettä minnekään ja saat vain olla.


Iloinen, virkeä ja elinvoimainen äiti = iloinen arki, iloinen lapsi
Ja pidemmät hermot!


Jotkut ovat varmasti kiroamassa mua tapahtuneesta alimpaan helvettiin, mutta oon sitä mieltä, että jokaisella pakostikin palaa kiinni jossain vaiheessa, jos ei saa hetken hengähdystaukoja.
Morkkis -päissäni etsin netistä tietoa, että kuinka pysyvästi olen nyt lapseni traumatisoinut ja löysin artikkelin, joka käsitteli kyseistä aihetta.
Se, että koin häpeämisen tunteita, kertoo, että tiedostan tehneeni väärin ja pystyn siis muuttamaan toimintaani pinnan kiristyessä.
Jos vauvalle huutaminen ei aiheuttaisi minussa mitään häpeän tunteita, olisi jotain vialla.

Kuitenkaan kodin sisällä tapahtuvista tunteen purkauksista ei edes äidit keskenään uskalla keskustella.
En minäkään ole uskaltanut sanoa äiti -kavereilleni, että:
 ''huusin muuten tänään kurkku suorana puoli vuotiaalle vauvalleni, viskasin lelun kädestäni lattialle hänen viereensä, riuhtaisin hänet lattialta nopealla otteella syliin ja vein pinnasänkyyn siksi aikaa, kun menin itse kiljumaan toiseen huoneeseen; että mites teillä?''

Kyllähän tuollaiset hetket hävettää ja nolottaa, kun järkevänä, turvallisena ja suuntaa antavana vanhempana käyttäydytkin itse kuin lapsi.
Mutta eikö meidän äitien pitäisi tukea toinen toisiaan tuomitsematta.

Jokaisella meillä on se ''viimeinen pisara'' ja kuppi menee nurin jokaisella jossain vaiheessa.
Jollain vähän vähemmästä ja joillain enemmästä.
Me voimme toinen toisiamme auttaa keksimään keinoja, kuinka kehittää itseämme ja purkaa ärtyneisyys terveellä tavalla ja näin antaa lapsillemme oikeanlaista esimerkkiä tunteiden purkamisessa.
Niin kuin artikkelissakin sanottiin, kaikenlaisia tunteita saa olla, mutta miten ne puretaan ja käsitellään, on asia erikseen.
Ja vaikka me kuinka huutaisimme lapsillemme tai viskaisimme tavaroita heidän silmien edessä, ei se silti muuta mitenkään sitä faktaa, kuinka rakkaita he ovat.

Joten äidit muistakaa antaa itsellenne ja hermoillenne sitä arvokasta OMAA AIKAA!

Lukemani artikkelin pääset lukemaan tästä.



-Miia