Auton nokka on nyt suunnattu kohti Helsinkiä.
Tai itseasiassa Porvoota.
Meillä on kaverin lapsen 2v. synttärit, joita mennään juhlistamaan tänään.
Ihan kivaa saada ajatukset muualle (tai ainakin yrittää).
Huomenna sitten mennään antamaan labroja sairaalalle, ennen maanantain koitosta.
Vaikka mulla on jemmassa paljon aiheita, mistä blogiin kirjottaa, tuntu jotenkin typerältä kirjottaa jostain muusta aiheesta.
Mun ajatukset on ollu tällä viikolla pelkästään tulevassa leikkauksessa.
Joku saattaa ajatella, että eihän tää nyt niin iso juttu oo, mutta mulle tää on tosi vaikeeta.
Joku varmasti pystyy ottamaan tän tilanteen ''haltuun'' iisimmin tunteineen päivineen.
Mutta mä en pysty.
En mä tota ite leikkausta pelkää!
Mä tiedän, että se menee kyllä hyvin.
Mua pelottaa nimenomaan se, että miten kaikki etenee leikkauksen jälkeen.
Tieto siitä, että lapseen sattuu, musertaa sydämen.
Pelkästään rokotteiden antaminenkin omalle lapselle on kamalaa äidin mielestä.
Lisäksi tuntuu pahalta, että Oliverin täytyy olla syömättä 4h. ennen nukutusta. Ollaankin saatu ideoida Jyken kanssa, että millä keinoilla yritettäisiin saada Oliver unohtamaan, että sillä on nälkä.
Mutta huutokonsertti on varmasti luvassa, sillä meidän aika on vasta puoli 11 ja aamuisin Oliver syö tiheämmin yön jäljiltä.
Nukutukseen pääsen mukaan.
En tiedä, onko se mun kannalta järkevää olla siellä mukana, mutta en pysty jäämään poiskaan.
Haluan, että Oliver näkee mun kasvot ennen kun se nukahtaa.
Miten mä ees pystyn jättämään sen sinne pöydälle yksin ja lähtemään ite kylmästi pois?
Mä tiedän, että se menee kyllä hyvin.
Mua pelottaa nimenomaan se, että miten kaikki etenee leikkauksen jälkeen.
Tieto siitä, että lapseen sattuu, musertaa sydämen.
Pelkästään rokotteiden antaminenkin omalle lapselle on kamalaa äidin mielestä.
Lisäksi tuntuu pahalta, että Oliverin täytyy olla syömättä 4h. ennen nukutusta. Ollaankin saatu ideoida Jyken kanssa, että millä keinoilla yritettäisiin saada Oliver unohtamaan, että sillä on nälkä.
Mutta huutokonsertti on varmasti luvassa, sillä meidän aika on vasta puoli 11 ja aamuisin Oliver syö tiheämmin yön jäljiltä.
Nukutukseen pääsen mukaan.
En tiedä, onko se mun kannalta järkevää olla siellä mukana, mutta en pysty jäämään poiskaan.
Haluan, että Oliver näkee mun kasvot ennen kun se nukahtaa.
Miten mä ees pystyn jättämään sen sinne pöydälle yksin ja lähtemään ite kylmästi pois?
Musta tuntuu edelleen, etten halua tehdä tätä, vaikka toisaalta taas haluan, koska se on ainoastaan Oliverin hyväksi.
Mua on pelottanu ja ahdistanu.
Oliverin kädet joudutaan sitomaan ja käyttämään käsissä käsilastoja kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen, jottei kädet tai mitään tavaraa mene suuhun haavan vuoksi, mikä on tietysti täysin ymmärrettävää.
Musta tuntuu, että ihan kuin pahoinpitelisin Oliveria, koska lastat estää sen liikkumista.
Oliverin kädet joudutaan sitomaan ja käyttämään käsissä käsilastoja kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen, jottei kädet tai mitään tavaraa mene suuhun haavan vuoksi, mikä on tietysti täysin ymmärrettävää.
Musta tuntuu, että ihan kuin pahoinpitelisin Oliveria, koska lastat estää sen liikkumista.
Eihän se reppana ymmärrä, miksi näin toimitaan, vaikka hänen parhaaksihan se vaan on, ettei haava tulehdu.
Lisäksi edessä on jälleen syömisen opettelu.
Tuntuu, että Oliver vasta oppi syömään rinnasta kunnolla.
Se vaati alussa paljon aikaa ja kärsivällisyyttä.
Mua pelottaa, viekö uuden imemistavan opettelu jälleen yhtä paljon aikaa, koska totta kai huuli tuntuu erilaiselta ja Oliver on opetellut tän hetkiseen suuhun sopivan imemistavan.
Lisäksi edessä on jälleen syömisen opettelu.
Tuntuu, että Oliver vasta oppi syömään rinnasta kunnolla.
Se vaati alussa paljon aikaa ja kärsivällisyyttä.
Mua pelottaa, viekö uuden imemistavan opettelu jälleen yhtä paljon aikaa, koska totta kai huuli tuntuu erilaiselta ja Oliver on opetellut tän hetkiseen suuhun sopivan imemistavan.
Lisäksi mua pelottaa, että miten totun uusiin kasvoihin?
Nää on ne kasvot, jotka Oliverilla ekan kerran näin.
Nää on ne kasvot, joihin mä oon tutustunu ensi hetkestä lähtien.
Halkio on osa Oliveria ja musta tuntuu, että se osa viedään kohta pois.
Kyllähän meille Oliver kelpaisi tällaisenaan, mutta totta kai Oliverille on tulevaisuudessa parempi olla ehjällä huulella, koska kiusaavilta idiooteilta ei voitaisi välttyä.
Halkio on osa Oliveria ja musta tuntuu, että se osa viedään kohta pois.
Kyllähän meille Oliver kelpaisi tällaisenaan, mutta totta kai Oliverille on tulevaisuudessa parempi olla ehjällä huulella, koska kiusaavilta idiooteilta ei voitaisi välttyä.
Vaikka puhutaan vain huulen korjauksesta, muuttuu ulkonäkö silti todella merkittävästi.
Kamera tietysti onkin räpsynyt aika ahkerasti tän viikon aikana, että on varmasti tarpeeksi ihania kuvia muistoksi halkiosta ja tuosta valloittavasta hymystä.
Kyllä Oliver pärjää.
Kyllä me pärjätään.
Ei meillä ole muuta vaihtoehtoa.
Kokemushan tämäkin on ja tämän kautta ollaan taas hitusen vahvempia.
Meidän pieni sankari.
-Miia-
Minusta kaikki tuntemasi tunteet ovat täysin sallittuja. On tärkeä tiedostaa ja käsitellä myös ne negatiiviset tunteet ja ajatukset, olet vahva, koska uskallat tuntea mitä tunnet. Itsellä 9kk poika ja hänen pienetkin kolhut tuntuvat pahalta joten en edes osaa kuvitella kaikkea mitä sinä ja miehesi tunnette. Mutta ei muuta kun positiivisia ajatuksia kehiin ja yrittää olla liikaa ajattelematta tulevaa. Teillä on suloinen poika, halkiolla tai ilman, kaikki menee varmasti hyvin. Paljon tsemppiä koko perheelle <3 -Sofia
VastaaPoistaNiin kauniita ja rohkasevia sanoja! ❤️ Kiitos! 🙏🏼💖
PoistaAnteeksi, etten oo aikasemmin kerennyt vastaamaan 😅
En tunne sinua, mutta haluan silti lähettää voimahalauksen ja toivottaa teille kaikille paljon onnea ja voimia koetukseen!�� Olisi mukava kuulla blogin kautta kuulumisia sitten leikkauksen jälkeen.
VastaaPoista❤️❤️❤️
PoistaMoi! Satuin törmäämään ig fiidissä sun kuvaan, jossa oli sun poikas Oliver. Silmät kiinnitti heti huomion kuvaan, koska mulla itelläki on huulihalkio ja lisäksi myös suulakihalkio. Joten oli pakko tulla kommentoimaan ja toivottamaan tosi paljon tsemppiä ja voimia! Oli ihana lukea sun kautta huulihalkiosta, kun oma käsitys on aika ykspuolinen. Huulihalkiosta tulee pitkä matka, kymmeniä ja jopa satoja lääkärikäyntejä, leikkauksia ja huolia. Tiedän omasta kokemuksesta, että huulihalkio on ajoittain tosi rankkaa. Mutta toisaalta se tuo mukanaan myös hyviä hetkiä. Ihania lääkäreitä ja sairaalasta saatuja tarroja ja yhdessä vietettyjä hetkiä vanhempien kanssa. Luin monta postausta sun blogista ja halusin sanoo että mun korvaan sun asenne tähän kuulostaa hyvältä. Se että huulihalkion takia ei määritellä lasta vaan niin että huulihalkio on yksi ominaisuus monien muiden joukossa ja oon huomannu, että omassa elämässä on auttanu se että mun läheiset eikä perheenjäsenet oo pitäny sitä mitenkää erikoisena. Oon ollu samanlainen lapsi muiden joukossa.Mua itteä ei oo onneks kiusattu asiasta, mitä nyt päänaukomista tullu mutta haluan uskoa, että ihmiset ois niin fiksuja ettei jauhais sellasesta.Toivon sun pojalle kaikkea hyvää ja vaikka lapsen sairaus saa sut ahdistuneeksi niin muista, että sä oot mahtava äiti ja sun lapsi tulee vielä joku päivä (kaiken kiukuttelun jälkeen) kiittämään sua siitä, että sä oot jaksanu taistella sen kanssa ne läpi! Niin paljon voimia ja onnea teidän kesään!
VastaaPoistaVaikka tää kaikkinensa on rankkaa, on se tuonu myös paljon jotain unohtumatonta mukanaan. Ollaan saatu kokea jotain ainutlaatusta. Sanoit niin ihanasti, että eihän tähän osaa vastata mitään. Kiitos ❤️
PoistaTe halkiolapset ootte kyllä sitkeitä sissejä! 🙌🏼💪🏼💯
Kaikkea hyvää toivotan. Rakkautta on.
VastaaPoista❤️💕
Poista