Pieniä tekoja

Mun piti aluksi kirjottaa teille ihan jostain muusta aiheesta, mutta se jääkin nyt myöhemmäksi, sillä eilen tapahtui jotain, josta haluan puhua.

Kävin hakemassa postista paketin, joka oli kooltansa iso.

Autolle päästyä eräs nainen riensi mun apuun avaamaan auton peräkontin, sillä yksikseni sen avaaminen olisi ollut hankalaa.

Tää teko vei sen naisen elämästä 10 sekuntia ja se teki mut todella iloiseksi ja kiitolliseksi.

Nykyään ihmiset on aina niin kiireisiä, etteivät kerkeä pitämään edes ovea hetken aikaa auki, kun he näkevät jonkun tulevan esimerkiksi lastenvaunujen kanssa.

Mä voin ainakin laskea yhdellä kädellä ne kerrat, kun joku on pitänyt mulle ovea auki, jotta pääsisin rattaiden kanssa helpommin sisään tai ulos kaupasta.

Totta kai jokaisella on joskus kiire, eikä aina pysty tai tarvitse pyhimyksen tavoin olla auttamassa, mutta niin kova kiire ei aina voi olla.

Harvoin sun elämän kiireet on kiinni muutamista sekunneista, ettetkö voisi auttaa jotakin vaikka sen ison laatikon kanssa, jonka hän on hakenut postissa.

Tässä kyseisessä asiassa on mullakin harjoittelemista.

Mulla on yleensä aina ''ihan kamala kiire'' joka paikkaan.

Mutta eilinen sai mut pohtimaan tätä asiaa, kuinka ihan pienillä teoilla voi olla niin paljon merkitystä.

Kuinka pelkästään pienien hyvien tekojen avulla maailma olisi taas vähän parempi paikka elää meille kaikille.

Ei niiden tekojen tarvitse aina olla isoja ja maailmaa mullistavia.

Monesti ne pienet asiat on osa jotain suurempaa.

Ihanaa perjantaita rakkaat!

-Miia

Relaa mutsi

Kun käyt kampaajalla laittamassa hiukset, toivot, että ne pysyisivät aina sellaisina.

Kauniina, kiiltävinä ja elinvoimaisina.

Hoidat niitä aluksi oikeanlaisilla tuotteilla, jotta väri ja kiilto pysyisi niissä mahdollisimman pitkään kauniina.

Jossain vaiheessa hiukset kuitenkin kuivuvat, väri haalistu, kaksihaaraiset valtaavat uudestaan latvuston ja hiusten kasvaessa niiden mitta ei enää ole oikea.
Et jaksa enää välittää ja huolehtia niistä samalla tavalla.

Ne muuttuvat pikkuhiljaa kulahtaneiksi; samantekeviksi, jotka heität ehkä aina aamuisin nopeasti sotkunutturalle pois silmistä.

Sanoisin, että äitiydessä käy samalla tavalla, jos puurrat niska limassa päivästä toiseen kotiaskareiden ja lapsen hoidon parissa antamatta itselle ollenkaan omaa aikaa.

Hermot kiristyvät hetki hetkeltä tiukemmiksi ja pienetkin asiat saavat sinussa aikaan räjähdyksen, joka vetää vertoja ydinräjähdykselle.
Alat suorittamaan arkea ja pian elämä alkaa tuntumaan samalta, kuin kulahtaneet hiukset;
samantekevältä.

Jyrkin perustettua keväällä oman yrityksen, olen ollut enimmäkseen yksin kotona Oliverin kanssa aamusta iltamyöhään ja hoitanut lapsen lisäksi kodin ja muut askareet, eikä edes omille pienille tekemisille ole jäänyt aikaa.
Oliver oli pidemmän aikaa ollut itkuinen ilmeisesti hampaiden takia ja ainut paikka, missä hän oli edes hetken rauhallinen, oli mun syli.
En voinut tehdä kotona mitään ilman huutoitkuserenadia, jos Oliverin piti olla lattialla/sitterissä/hyppykiikussa itsekseen.
En ollut pitkään aikaan saanut kunnon ''hengähdystaukoa'', vaikka Jyke aina iltaisin mua on pyrkinyt auttamaan sen, minkä on pystynyt.

Pian huomasin pienimmänkin kitinän aiheuttavan mussa raivon tunteita.

Tavarat alkoi lennellä, kun itkulle ei tullut loppua ja lautaset lensi kaaressa, kun Oliveria syöttäessä suuta lähestyvä lusikka sai Oliverin raivostumaan.
Pian sisälläni kuohuva väsymys ja turhautuneisuus purkautui ja huusin Oliverille samalla hakaten nyrkkiä pöytään.
Raukka katsoi minua pelästyneillä silmillään ja alkoi itkemään entistä lujempaa.
Samantien iski aivan kamala morkkis.

Kuitenkaan neuvolassa käydessä en uskaltanut mainita asiasta mitään, kun multa kysyttiin, että miten meillä on mennyt.

Pelkäsin, että jos kertoisin kiljuneeni Oliverille kurkku suorana parina päivänä peräkkäin ja viskonut tavaroita Oliverin nähden, Oliver otettaisiin minulta vielä huostaan!

Tiesin, ettei näin voi jatkua.
Enhän mä voi huutaa pienelle ja puolustuskyvyttömälle vauvalle!
Kyllä jokainen vanhempi huutaa lapselleen jossain vaiheessa elämää, mutta vauvalle huutaminen tuntuu kohtuuttomalta.
Tiedän myös, etten voi olla täydellinen äiti, enkä yritäkään sitä olla.
Yritän kuitenkin olla paras mahdollinen äiti Oliverille, kuin ikinä pystyn.
Niimpä sitten varasin heti seuraavalle viikolle kampaamo ajan luottokampaajalleni Pirjolle Multian Hiuspajaan ja kasvohoidon Keuruulle, jotta saan annettua hermoilleni levähdystauon.
Jo parilla tunnilla tekee ihmeitä omalle hyvinvoinnille, kun ei tarvitse ajatella mitään, ei ole kiirettä minnekään ja saat vain olla.


Iloinen, virkeä ja elinvoimainen äiti = iloinen arki, iloinen lapsi
Ja pidemmät hermot!


Jotkut ovat varmasti kiroamassa mua tapahtuneesta alimpaan helvettiin, mutta oon sitä mieltä, että jokaisella pakostikin palaa kiinni jossain vaiheessa, jos ei saa hetken hengähdystaukoja.
Morkkis -päissäni etsin netistä tietoa, että kuinka pysyvästi olen nyt lapseni traumatisoinut ja löysin artikkelin, joka käsitteli kyseistä aihetta.
Se, että koin häpeämisen tunteita, kertoo, että tiedostan tehneeni väärin ja pystyn siis muuttamaan toimintaani pinnan kiristyessä.
Jos vauvalle huutaminen ei aiheuttaisi minussa mitään häpeän tunteita, olisi jotain vialla.

Kuitenkaan kodin sisällä tapahtuvista tunteen purkauksista ei edes äidit keskenään uskalla keskustella.
En minäkään ole uskaltanut sanoa äiti -kavereilleni, että:
 ''huusin muuten tänään kurkku suorana puoli vuotiaalle vauvalleni, viskasin lelun kädestäni lattialle hänen viereensä, riuhtaisin hänet lattialta nopealla otteella syliin ja vein pinnasänkyyn siksi aikaa, kun menin itse kiljumaan toiseen huoneeseen; että mites teillä?''

Kyllähän tuollaiset hetket hävettää ja nolottaa, kun järkevänä, turvallisena ja suuntaa antavana vanhempana käyttäydytkin itse kuin lapsi.
Mutta eikö meidän äitien pitäisi tukea toinen toisiaan tuomitsematta.

Jokaisella meillä on se ''viimeinen pisara'' ja kuppi menee nurin jokaisella jossain vaiheessa.
Jollain vähän vähemmästä ja joillain enemmästä.
Me voimme toinen toisiamme auttaa keksimään keinoja, kuinka kehittää itseämme ja purkaa ärtyneisyys terveellä tavalla ja näin antaa lapsillemme oikeanlaista esimerkkiä tunteiden purkamisessa.
Niin kuin artikkelissakin sanottiin, kaikenlaisia tunteita saa olla, mutta miten ne puretaan ja käsitellään, on asia erikseen.
Ja vaikka me kuinka huutaisimme lapsillemme tai viskaisimme tavaroita heidän silmien edessä, ei se silti muuta mitenkään sitä faktaa, kuinka rakkaita he ovat.

Joten äidit muistakaa antaa itsellenne ja hermoillenne sitä arvokasta OMAA AIKAA!

Lukemani artikkelin pääset lukemaan tästä.



-Miia

Hellekesä

Nyt kun ilmat alkaa viilentyä ja syksy tehdä tuloaan, on ihana muistella tätä kesää.

Mä rakastin näitä helteitä!

Viime kesänä muistan pitäneeni shortseja tasan yhtenä viikonloppuna jalassa ja nyt tänä kesänä ne kuuluivat "vakiovarusteisiin".

Tää kesä oli kesä isolla K:lla ja toi mieleen lapsuusajan kesät, kun uitiin aamusta iltaan ja kaikki leikit leikittiin ulkona.

Oli niin ihanaa, kun vielä illallakin ulos mennessä sai mennä ainoastaan toppi ja shortsit jalassa, sillä ilma oli edelleen ihanan lämpöinen!

Ihan kuin olisi ollut ulkomailla!

Tietysti jos koti ja/tai työpaikka on vedellyt samoissa sarjoissa saunan kanssa, ymmärrän täysin teidän turhautuneisuuden.

Meillä on kotona ilmalämpöpumppu, jolla saimme viilennettyä kodin viileäksi ja siksi helteet ei vaikuttanut meihin samalla tavalla, kuin moniin muihin.

Nyt sitä kuitenkin miettii hieman haikeana, että nautinko tästä kesästä varmasti kunnolla.

Nautinko niin, että voin hyvillä mielin muistella kuumaa hellekesää 2018 sen sijaan, että surkuttelisin, kumpa olisin ollut pihalla enemmän, enkä katsellut aurinkoa Oliverin kanssa vain sisältä ikkunan takaa.

Olisi ihana ollut päästä huvipuistoon koko perheen kanssa, eli toisin sanoen possujunaan Oliverin kanssa. 

Mä oon ihan nössö enkä uskalla mennä sitä hurjempiin laitteisiin.

Isi olisi saanut mennä kaikki puiston hurjimmat laitteet läpi ja me, tai minä, olisin kauhusta kankeana seurannut maan kamaralta sitä kieputusta.

Piknikillekin piti mennä, mutta sekin jäi tekemättä.

Toisaalta, eihän Oliverin kanssa mitenkään ole voinut olla ulkona auringon paahteessa samalla tavalla kuin vanhempien lasten kanssa!

Ja ollaanhan me uitu enemmän kuin parina vuonna yhteensä, vesihiihdetty ja nautittu lämpöisistä kesäilloista grillaten.

Myös Oliver on päässyt viilentymään useaan otteeseen järvivedessä ja hengailemaan rannalla varjoisalla paikalla.

Mutta ollaanko me tehty sitä tarpeeksi?

Naapurini mukaan viimeksi vuonna 2002 oli yli 65 hellepäivää.

Jos joudumme odottamaan kotisuomeen samanlaisia välimerellisiä helteitä yhtä pitkään, nauttisimme niistä seuraavan kerran vuonna 2036.

Siis 16 vuoden päästä!

Tietysti syksyn tullen on myös ihanaa, kun ilma viilenee ja raikastuu. 

Utuiset syysaamut ovat jotain niin kaunista!

Saa pukeutua paksuihin neuleisiin ja iltaisin tunnelmoida oikein kunnolla kynttilän valossa.

Luonto muuttuu upeisiin ruskan väreihin ja mulla on taas hyvä syy syödä syksyistä lempparia koko vuoden eestä, nimittäin omenapaistosta vaniljajäätelön kanssa! 

Mä oon alkanut nauttimaan syksystä vasta muutama vuosi takaperin.

Opin näkemään sen kauneuden ja nauttimaan siitä aivan uudella tavalla.

Mun lemppari vuodenaika on loppukevät, kun luonto alkaa vihertyä, mutta syksy ottaa ykkössijaa kiinni kovaa vauhtia sen kauneutensa ja tunnelmallisuutensa vuoksi!

-Miia

Puoli vuotta sitten

Silloin Oliver syntyi.

Entä miten kaikki tapahtui?

Tässä on mun synnytystarina.

Tiistai 6. helmikuuta

K L O .  1 2 : 0 0

Ystäväni hakee mut kotoa kahville ennen iltapäivän äitiysneuvolaa.

Ystäväni mainitsee, että nilkkani ovat turvoksissa.

En itse ole edes huomannut sitä.

Ajattelin, että ''no, kyllähän näillä viikoilla (39+6) on ihan normaalia, jos vähän turvottaa'', enkä miettinyt asiaa sen enempää, vaikka neuvolassa mua onkin jo jonkun aikaa tarkkailtu tarkemmin raskausmyrkytys -vaaran takia, sillä verenpaineet ja pissan proteiini ovat olleet muutaman viikon ajan hieman koholla.

K L O .  1 4 : 5 5

Neuvolani laittaa lähetteen Jyväskylään.

Proteiini pissassa on +1, verenpaineet 158/90 usean mittauksen jälkeen ja painoa on tullut 3kg viikossa.

Neuvolani toteaa vatsaa painellessa, että lapsivettä tuntuisi olevan kohdussa liikaa, mikä selittäisi hurjan painonnousun.
Mitään muita oireita mulla ei ollut.
Ei vannemaista kipua ylävatsassa tai päänsärkyä.
Ei auttanut kuin hakea kotoa sairaalakassi, viedä Vanilla hoitoon ja lähteä kohti sairaalaa.

K L O .  1 8 : 0 0

Meidät otetaan Jyväskylän synnytysosastolla vastaan.

Ensin meidät otti vastaan kätilö, joka kirjasi tietoja ylös, mittasi verenpaineita ja otti pissanäytteen.

Jouduimme odottamaan lääkäriä jonkun aikaa käytävällä ja odotellessa minusta otettiin verikokeita.

Lääkärin ottaessa meidät vihdoin vastaan, hän ultrasi minut ja teki sisätutkimuksen. 

En ollut vielä auki ja kohdunkaulaakin oli jäljellä vielä 2cm, enkä siksi ollut vielä ''kypsä'' synnyttämään.

Lääkäri totesi, että arvot ovat sen verran koholla ja siksi on parempi, että jään sairaalaan tarkkailuun.

Keskiviikko 7. helmikuuta 

K L O .  9 : 0 0

Päätös synnytyksen käynnistämisestä.

Lääkäri on sitä mieltä, että on järkevämpää käynnistää synnytys, kuin jäädä ihmettelemään, että mihin suuntaan raskausmyrkytys etenee.
Onhan tänään vauvan laskettu aikakin. 
Mun vatsassa pyörähtää samalla sekunnilla.
Nytkö on SEN aika ja olenko todella valmis kaikkeen tulevaan?

K L O .  9 . 4 5   
Saan ensimmäisen lääkkeen.

Jännitin, alkavatko supistukset heti vai ei, sillä pelkästään käynnistelyssä saattaa kestää useita päiviä.
Tiheät ja tasaiset supistukset alkoivat onneksi nopeasti lääkkeiden oton jälkeen, mutta ne eivät olleet vielä kipeitä.
Jonkun ajan kuluttua supistusten alusta mulle tehtiin sisätutkimus tarkistukseksi, että onhan synnytys lähtenyt etenemään.
Olin 2cm auki, mutta kohdunkaulaa oli vielä jonkun verran jäljellä.

K L O .  1 6 : 0 0

Sain toisen lääkkeen.

Iltapäivällä supistukset alkoivat kuitenkin harvenemaan ja siksi mulle annettiin lisää lääkettä. 
Supistukset onneksi alkoivat uudestaan hyvin pian lääkkeen ottamisesta.
Jo joskus viiden aikoihin Jyken ja mun kävellessä sairaalan käytävillä, jouduin pysähtymään aina supistusten ajaksi hengittelemään, sillä ne alkoivat olla kipeitä.

K L O .  2 0 : 0 0

Olin jo todella kipeä!

Mulla supistukset tuntui ainoastaan alaselässä. 
Se sattui aivan tajuttomasti!
Hoitaja ehdotti, että voisin koittaa kivun lievitykseen kuumaa suihkua.
Kirosin Jykelle ja meinasin heittää suihkukapulankin seinään, sillä siitä ei ollut minulle mitään apua.
Kovista kivuista huolimatta sisätutkimuksen mukaan olin edelleenkin vain 2cm auki.
Limatulppa kuitenkin irtosi illan mittaan ja elättelin toiveita, että jospa nyt hommat alkaisi etenemään nopeampaan tahtiin.
Tosin turhaan...

Torstai 8. helmikuuta

K L O .  0 0 : 0 0
Pyysin ensimmäisen kipulääkkeen.

Keskityin hengittämiseen jokaisella supistuksella, mutta oikeasti mun teki mieli vain itkeä.
Mut oltaisiin viety heti synnytyssaliin epiduraalia varten, mutta kaikki salit olivat täynnä.
Viimein sain huumepohjaisen kivunlievitys -piikin kankkuun, joka vei kivun ''huipun'' pois.
Piikistä tuli humaltunut ja todella rento olo.
En pystynyt siltikään nukkumaan kunnolla, sillä heräsin jokaiseen supistukseen, joita tuli muutaman minuutin välein.
Piikin vuoksi pystyin onneksi rentoutumaan edes hieman.
Neljältä aamuyöllä vaikutus alkoi loppua ja sain uudelleen samanlaisen piikin.

K L O .  0 6 : 0 0 

Heräsin sietämättömiin supistuksiin.

En pystynyt enää olemaan.
Vaikersin jokaisella supistuksella ja niitä tuli jatkuvasti.
Olin edelleenkin vain 2cm auki.
Nyt vihdoin synnytyssaliin oli vapautunut tilaa ja lähdimme puoli 7 aikoihin kävelemään synnytyssalia kohti.
Tuntui, että lyhyt matka kesti ikuisuuden, sillä supistuksia tuli todella tiuhaan ja minun oli pakko jäädä puhaltelemaan jokaisella kerralla.
Salissa minulle laitettiin ensimmäiseksi kanyylin kautta oksitosiinia tippumaan suoneen ja kiinni koneeseen, mikä mittasi vauvan sydän-, ja mun supistuskäyrää.

K L O .  0 7 : 5 5

Anestesialääkäri tuli antamaan epiduraalin.

Pelkäsin synnyttämisessä tätä vaihetta kaikista eniten.
Mulla tuli supistus juuri epiduraalin laiton aikana, mutta Jyke ja ihana kätilö tsemppasivat minua, jotta pysyisin oikeassa asennossa epiduraalin laiton ajan supistus kivuista huolimatta.
Lopulta naurahdin kätilölle, että tätäkö pelkäsin eniten, sillä se ei edes tuntunut missään!
Oliko se supistuksen tuoman kivun vertailukohdan ansioita vai lääkärin ammattitaitoa, sitä en osaa sanoa.
Mutta vihdoin se kammottava kipu oli poissa!
Tunsin ainoastaan paineen supistuksen tullessa.
Pystyin viimein nukkumaan! 
En ollut pystynyt nukkumaan kunnolla viimeiseen 12 tuntiin.
Epiduraali kesti aina muutaman tunnin kerrallaan ja sain lääkettä aina lisää, kun olo alkoi tuntumaan liian tukalalta.
En halunnut kärvistellä kipujen kanssa enää hetkeäkään!

K L O .  1 7 : 0 0

Heräsin lapsivesien menoon.

Soitin kätilön paikalle.
Kätilö paineli vatsaa ja kokeili kalvoja, jotta kaikki vesi saataisiin pois.
Hän naurahti, että koko sali tulvii lapsivedestä.
Olin samantien 5cm auki vesien mentyä!
Innostuimme Jyken kanssa, että poika syntyisi vielä tämän päivän aikana!
Vauvan sykkeet laskivat aina jokaisen supistuksen aikana vesien menon jälkeen, mutta kätilön mukaan se ei ollut vakavaa, eikä siitä tarvinnut huolestua.

K L O . 2 2 : 0 0 
Yökätilö vaihtui.

Olin jo aivan tympääntynyt koko hommaan, kun mitään ei tapahdu, eikä hommat etene.
Olimme tällä kertaa jumittuneet viiteen senttimetriin.
Haluan jo nähdä meidän pienen pojan!
Kätilö ihmetteli, että miksi oksitosiini -tippani oli niin pienellä ja laittoi sitä kovemmalle.

K L O .  2 3 : 5 5

Minulla oli ensimmäisen kerran ponnistamisen tarve.

Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi, että olin  8cm auki. 
Pian päästäisiin tositoimiin ja minun piti kerätä voimia sitä varten, mutta sain vielä yhden epiduraali -liuoksen supistuskipuihin.
Jos oksitosiini -tippa olisi ollut kovemmalla aamusta saakka, Oliver olisi todennäköisesti syntynyt tämän päivän aikana.

Perjantai 9. helmikuuta

K L O .  0 1 : 3 0 

Heräsin siihen, että minulla oli valtava ponnistamisen tarve.

Soitin kätilön paikalle ja sain heti luvan alkaa ponnistamaan.
Kätilö sanoi ''hieman'' unen pöpperössä olevalle miehelleni, että: ''puolisokin saa tulla tänne kannustamaan ja tsemppaamaan''.
Vauvalla olisi kätilön mukaan ollut hyvin tilaa tulla ulos, mutta heikkenevien supistusten ja siksi lyhyiden ponnistusten takia vauva teki edestakais-liikettä.
Sen vuoksi minulle jouduttiin tekemään melko iso episiotomia -leikkaus.
Jonkun ajan kuluttua multa kysyttiin, että jaksanko vielä.
Vastasin, että: ''jaksan''.
Tosin heti sen ponnistuksen jälkeen, totesin etten jaksakaan.
Voimat oli ihan loppu!
Paikalle pyydettiin lääkäri auttamaan vauva ulos imukupin avulla, mutta lääkärin kävellessä ovista sisään, sain puserrettua pään viimein ulos!
Lääkäri naurahti, että eihän häntä täällä tarvita, kääntyi kannoillaan ja poistui huoneesta.
Nyt kun pää oli viimein ulkona, sain aivan uudenlaista puhtia ponnistamiseen, sillä tiesin, että vaikein osio on nyt takana.
Kätilö sanoi, että en enää saa ponnistaa täysillä, sillä vauvalla napanuora on todennäköisesti kietoutunut kropan ympäri, mikä on aiheuttanut sykkeiden laskemisen supistusten tullessa.

K L O .  0 3 : 0 1

Oliver näki maailman ensimmäisen kerran ja me olimme viimein onnelliset vanhemmat! 

Oliverilla napanuora oli kuin olikin henkseleiden tavoin kropan ympäri, mutta Jyken mukaan kätilöt avasivat ''solmun'' niin nopeasti, ettei silmät meinanneet pysyä mukana.
Jyrki leikkasi napanuoran ja sain Oliverin viimein syliin pienen putsauksen jälkeen!
Heti kun sain pojan syliin, unohdin samalla sekunnilla kaikki kivut, mitä olin hetki sitten kokenut.
Ne tuntuivat asioilta, jotka olin kokenut jossain kaukaisuudessa.
Se tunne saada oma lapsi syliin 9 kuukauden jälkeen, on sanoinkuvaamatonta!
Kaikki se todellakin oli tämän arvoista!

Synnytyksen kokonaiskestoksi on kirjattu 
31h. 45min.

Olin synnytyksen jälkeen todella väsynyt, enkä aluksi jaksanut iloita pikkuisesta.

Halusin vain nukkua, eikä sairaalan tarjoamat onnittelu -kahvitkaan maistuneet.

Saimme olla salissa aamuun asti ja puoli seitsemältä kätilö tuli herättämään minua suihkuun.

Pyörryin suihkun lattialle ja seuraava päivä menikin sänkypotilaana ja kuljin pyörätuolin avulla.

En kätilön mukaan menettänyt verta mitenkään erityisen paljon, joten pyörtyminen luultavasti johtui väsymyksestä ja siitä, etten vuorokauteen ollut pystynyt syömään kunnolla, sillä ruoka ei vain maistunut.

Tikkien takia olin todella kipeä muutaman päivän; kävelin kuin ankka ja istuin renkaan päällä.

Vasta viikon kuluttua pystyin istumaan alas miettimättä, että miten ja missä kulmassa sen teen.

Kaikki kätilöt, joita meillä näiden päivien aikana oli, olivat aivan mahtavia!

He todella osaavat hommansa ja ottivat minut tosissaan, enkä varmasti olisi selvinnyt ilman heidän kannustuksia.

Synnytyksestä mulle jäi kaikin puolin hyvä ja positiivinen fiilis!

-Miia

#materialismionnellisuus

Käykö teillekin joskus niin, että joku kuukausi tulee tehtyä vähän turhankin paljon heräteostoksia?

Tai oltua muuten vaan höveleitä rahankäytön suhteen?

Mulle kävi viime kuussa niin.

Mulla on välillä hetkiä, kun ''haluan kaiken heti nyt''.

Ostelen asioita miettimättä, tarvitsenko sitä todella vai en.

Kannan kaupasta herkkuja yhtenään ajattelematta, että missä kohtaa kuukauden ruokabudjetti paukkuu rikki.

Tai ostelen niitä tarvittavia ja ostoslistalla olevia hankintoja sen enempää pohtimatta, riittävätkö rahani tässä kuussa tosiaan niihin kaikkiin.

Toisinaan taas mietin tarkkaan jokaisen ostoksen ja maltan odottaa jonkun tarpeellisen tavaran hankintaa pitkäänkin.

Satunnaisissa heräteostoksissa tai höveliäisyydessä ei ole mitään pahaa.

Itseään saa ja pitääkin hemmotella.
Mutta kai se raja täytyy johonkin vetää?

Tämä ylenpalttinen osteluvimma sai mut jälleen kerran miettimään,
että mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja mikä oikeasti tekee meidät onnelliseksi.
Kun ostan jotain itselleni, tulen siitä vain hetkellisesti onnelliseksi.

Jonkun ajan kuluttua ''huuma'' laskeutuu ja tavara alkaa tuntumaan tavalliselta.

Arkipäiväiseltä.

Otetaan esimerkiksi vaikka uuden kännykän hankinta.

Aluksi käytät ja kohtelet sitä silkkihansikkain ja luulet sydämesi halvaantuvan, kun se tippuu ensimmäisiä kertoja lattialle.

Jonkun ajan kuluttua et välttämättä edes hätkähdä, vaikka se pöydän kulmaan kolahtaisikin.

Onnellisuus, joka kumpuaa uudesta kännykästä, ei kestä lopullisesti.

Mut onnelliseksi materian sijaan tekee ympärillä olevat rakkaat;

perhe, ystävät.

Asiat, joita ei voi rahalla ostaa.



Toisaalta, Vanilla on ostettu rahalla ja se on tehnyt meidät todella onnellisiksi.
Mutta ymmärsitte varmasti mitä tarkoitan.

Totta kai hienosta kodista, autosta ja muista mukavuuksista on onnellinen ja kiitollinen, että niihin ylipäätään on mahdollisuus.
Mutta olisin onnellinen vaatimattomimmissakin oloissa, kunhan läheiset on ympärilläni.
Aluksi varmasti valittaisin, kun joku seinä ei olisi oikean värinen tai kaapin ovet designia vuodelta 1970, mutta valitsisin perheen ja ystävät sata kertaa mieluummin, kuin kuuminta huutoa olevan keittiön.

Ja vaikka nyt puhunkin itsestäänselvyyksistä,
on silti hyvä aika ajoin muistuttaa itseään kyseisestä asiasta, koska ↴

- Miia